"Kaksinkertainen kiitos siitä sanasta", sanoi hän. "Jos voisitte aavistaa mitä mielessäni liikkui seisoessani sen taulun edessä ja te, kuten vestaalit vanhassa Roomassa yhdellä ainoalla silmäyksellä armahditte minut, kuolemaan tuomitun."
"Sanokaa se", pyysin minä ja istuuduin eräälle penkille tien vieressä, "tänään on niin sopiva päivä."
Hän vieritti esille kiven, niin että voin siihen jalkojani tukea ja istuutui viereeni.
"Niin", sanoi hän, "päivä on sopiva ja taivas oikein mieleni mukainen. Minua kiusaa aina, kun en näe luontoa sopusoinnussa sisäisen tunnelmani kanssa — dur-sävel moll-soinnussa. Mutta tänään on maailma ihastuttava, taivas kirkas ja kuulakas. Kaikki harmaa kangastaa pehmeässä sinessä, eikä ainoastaan luonnossa, vaan myöskin sielussani. Te olette kyllä oleva suopea minua kohtaan ja itse lukeva parhaan sanattomilta huuliltani, Erna-neiti. En voi puhua, kun sydämeni on niin täysi, kaikista vähimmin silloin kun se kuitenkin tulee ymmärretyksi."
Nyökäytin päätäni hänelle hymyillen.
"Sopertakaa te vain", sanoin minä, "koskettakaa ainoastaan pariin perusääneen, minä täytän sen, mitä puuttuu."
Jegor Morosoff laski penkille hattunsa ja siveli vasemmalla kädellään tuuheita kiharoitaan.
"Olen alati ollut yksinäinen ihminen", alotti hän. "En ole koskaan tuntenut isää enkä äitiä, jotka molemmat jälekkäin kuolivat keuhkotautiin. Iso-äitini, joka asui Moskovassa, kasvatti meidät, kolme orpoa sisarusta, mutta silloin kun minä, nuorin, olin ainoastaan yhdeksän vuoden, tempasi kuolema hänetkin äkkiä. Silloin jouduin erääseen kasvatuslaitokseen, kävin yleisten koulujen läpi, mutta ennen kuin kahdeksastoista vuoteni oli kulunut oli minulla syvä tuska nähdä veljeni ja sisareni saman murhanenkelin surmaamina, joka oli vanhempamme pois temmannut. Erittäinkin sisareni kadottaminen koski syvästi mieleeni; hän oli niin rakastettava ja mielikuvarikas tyttö, joka oli tehnyt lapsuuteni todelliseksi paratiisiksi. Nähdessäni hänet paareilla, kalpeana kuin ennen aikaansa taitettu kukka, pienissä, jäykistyneissä käsissä valkosista ja vaalean keltasista sireeneistä tehty kukkasvihko ja suun ympärillä katkera, syyttävä piirre, kuin häneltä olisi riistetty hänen oikeutensa ja liian aikaseen 'eroitettu elämän kööristä', silloin tein ensi kerran tuon uhmailevan kysymyksen, mikä on syy sellaiseen sukukiroukseen, sellaiseen huutavaan epäsointuun, joka aina katkaisi niin kauniisti aloitetun sävelmän."
Äänetönnä asetin käteni, josta olin hiljaa vetänyt hansikkaani, hänen kädelleen; sydämeni tunsi osanottoa hänen kohtaloonsa. Hän painoi sen huulilleen ja sen jälkeen silmilleen, mutta antoi sen äkkiä laskeutua, kun etäämpänä pari kävelijää näyttäytyi. Sen jälkeen hän jatkoi:
"Kohta sen jälkeen jätin minä Moskovan ja oleilin, paitsi viime talvea, jonka vietin Parisissa, yksinomaan Saksassa, joka tuli toiseksi kodikseni. Nuorsaksalaisesta koulusta saamani vaikutelmat, Wagnerin nerokkaat luomat, joita vasta nyt opin oikein ymmärtämään ja arvostamaan, tutkimukset Lisztin johdolla ja persoonallinen, sydämellinen seurustelu hänen kanssaan, niin, ja myöskin saksalaisen kirjallisuuden ihmeelliset aarteet, vaikuttivat täyden vallankumouksen mielipiteissäni. Minä tunsin ilman suuren mestarini vakuutuksiakin, että minulla itselläni oli taipumusta tulla siksi, että minulla oli jotain itsenäistä ja uutta sanottavaa maailmassa, että hallitsin kokonaista rikasten hankkeiden runsauden sarvea. Aluksi halusin ainoastaan päästä täysin tekniikan herraksi, niin että voin täydellisesti tulkita sankareita, ennenkuin uskalsin luovana taiteilijana taistella kauniimmista laakereista. Tässä aikeessa tulin Berliniin — silloin kohtasi minua se kauhea —."