"Sanokaa se, Jegor Aleksandrovitsch; se kadottaa kauhunsa kun me molemmat sen tiedämme."
Hän hengitti syvään ja raskaasti ja katsoi minua avuttomalla, kysyvällä katseella. "Jos te, Erna, ymmärtäisitte minua väärin, ymmärtäisitte väärin tällä hetkellä, voisi se tehdä minusta mielipuolen. Mutta ei — ainoastaan silmänräpäyksenkin kestävä epäilys suuruudestanne olisi herjaus. Minä lasken sydämeni luottavin mielin rakkaaseen käteenne — tahdotteko sen pitää, tai antaa pudota, on teidän asianne!" —
"Jo silloin kun kotimaastani läksin ulkomaille, ajattelin itsekseni, että minä yhtä hyvin kuin koko perheemme olin perintövihollisemme vallassa mutta toivoin kuitenkin varovaisella, säännöllisellä elämällä voivani pysytellä sitä ulompana hyvän aikaa. Sen kuitenkin älysin, etteivät voimani riittäisi sekä työhön että nautinnoihin, ja että minun sen takia täytyi kokonaan kieltäytyä toisesta. Valinta ei ollut vaikea, sillä vaikkakaan en ollut rahtuakaan paremmanluontoinen kuin toiset miehet, oli elementillä kuitenkin minussa ylivalta maisen tomun yli, ja paljon yli päivän halujen tähtäsi tinkimätön uskoni taiteilijakutsumukseeni. Siten elin Parisissakin, tässä uudenaikaisessa Babelissa, lihankurittajan elämää, hiljaisten, luovien riemujen kirkastamia jumalallisia hetkiä; lopulla talvea tulin Berliniin. Tosin olin jo useita kertoja tuntenut, kuin vihollinen rinnassani olisi alkanut liikkua, mutta neuvon kysyminen lääkäriltä ei tullut mieleenikään, koska sisarteni kohtaloista olin tullut vakuutetuksi sen hyödyttömyydestä. Silloin opin tuntemaan tohtori Lehdénin, hän tuli vastaani huomattavalla osanotolla ja sai taivutetuksi minut kysymään neuvoa hänen päälliköltään. Tämä toimitti perinpohjaisen tutkimuksen, mutta tulos oli masentava. Kun molemmat keuhkot huomattiin olevan vialla, tulisi minun ensi kädessä kieltäytyä kaikista opinnoista, kaikesta työstä ja lähteä parantolaan kaikkine kurjuuksineen, jossa tohtori on vanginvartija. Elostella, huolehtia hengestänsä niin, että se voisi vielä kestää korkeintaan pari vuotta, hengittää keskellä vapisevien haamujen, jotka kouristuksentapaisesti käyvät kiinni varjoelämäänsä — ei, sitä en minä voinut. Kun minun kuitenkin piti kuolla, niin halusin sen edes tehdä omalla tavallani, vielä ottaa syvän siemauksen nautinnoiden vielä koskemattomasta, juovuttavasta pikarista ja sen jälkeen antautua sille taipumattomalle vapaaehtoisesti ja tietoisesti. Oi, suloinen, rakastettava Erna, älkää toki katsoko minua niin alakuloisena noilla kauniilla silmillänne, mistä minä muutoin saan voimaa sanoa teille kaikkea ja kuitenkin täytyy teidän tulla tuntemaan sieluni umpinaisimmat sopukat, sillä minä jätän itseni kokonaan teille."
"Jatkakaa vain", sanoin minä hänelle, "mutta suokaa minulle anteeksi jos minä en tekeydy vahvemmaksi kuin olen, sillä minun täytyy tunnustaa, Jegor Morosoff, että värisen teitä kuunnellessani."
Minä tunsin todellakin, huolimatta kauniista, suloisesta kevätpäivästä, kylmän väristyksen kulkevan selkäpiissäni ja kuinka kokematon sydämeni kouristi kuin raudankovan käden puserruksesta. Hän suuntasi katseensa alas ja sanoi äkkiä:
"Älkää peljätkö, että minä kertoisin jotain sellaista. Mutta minä en ole voinut oikeiden ihmisten tavalla työssä eikä nautinnoissa tai nyt rakkaudessa jakaa jotain. Mitä tunsin, mitä tein, oli aina täydellistä. Ja niin se oli tälläkin kerralla, ainoastaan siten, että inho tuohon mielettömään elämään alkoi pikemmin kuin olin luullut, ja mitä olin pitänyt todellisena oli enimmän valheellista, enimmän aavemaista kuin mitä tähän saakka olen oppinut tuntemaan. Tuntuu kuin olisin juonut viiniä, sanoin itsekseni, palatessani kello kuuden ajoissa aamulla kotiin iloisten runoniekkojen kanssa vietetyn yön jälkeen, tyytymättömänä itseeni ja maailmaan, jolla ei enää ollut tarjottavana minulle mitään suurta ja todellista.
"Missä vain katselin ympärilleni, näin kuinka pääkaupunki oli heräämäisillään; ensimäiset maitovaunut ja leipuripojat risteilivät tielläni, uniset sanomalehtiakat odottelivat aamulehtien toimistojen ulkopuolella ja ainoastaan minun asunnossani oli hiljaista ja autiota, niinkuin joku siellä olisi kuollut. Mutta katsoessani koskemattomalle vuoteelleni, kohosi tämä tunne siinä määrin, ett sanoin itsekseni, että jo olisi aika hakea varmempaa lepopaikkaa, viisi jalkaa maan sisässä. Tämä päätös kypsyi joutuin ja antoi minulle rauhaa, jollaista en pitkään aikaan ollut tuntenut. Sitten kun olin antanut ulkonaisen ihmiseni pukeutua juhlapukuunsa, istuuduin pianoni ääreen joka oli ollut luotettavin ystäväni ja jolle olin aina voinut uskoa mielikuvitukseni rohkeimmat ilmaretket. Koetin soittaa pois kaiken sisäisen kärsimykseni mutta se ei onnistunut, kuten ennen. Tosin tunsin, kuinka sävelet taas liikuttivat rintaani, jossa viime aikoina oli ollut aivan hiljaista ja kuollutta mutta tuskaiset värähdykset sisässäni eivät läheskään voineet korvata sydämeni valtavia lyöntejä koska se eli vain taidettansa varten. Ja silloin heräsi minussa ajatus, että minä ainoastaan silloin voisin löytää täydellisen sovituksen jos minä vielä viimeisen kerran antaisin suuren taideteoksen vaikuttaa sieluuni ja niin päätin minä tehdä pyhiinvaelluksen Böcklinin 'Vainajain saaren' luo."
Tällä välin oli päivä kääntynyt iltapuolelle, linnut visertelivät niin äänekkäästi ikäänkuin ne tahtoisivat perin pohjin riehua ennen lähestyvää juhannusta, puiden ja pensaiden läpi puhalteli voimakkaasti iltatuuli; sireeneistä putosi hiljaa tuoksuva kukkaissade. Hänen puhuessaan oli sieluni avartunut niin, että tunsin tuskaa, mutta nyt en tuntenut kipua enää samassa paikassa; nousin ylös ja pyysin häntä lähtemään kanssani pienelle kävelymatkalle. Hän nousi heti ylös ja tarjosi käsivartensa minulle ja vei minut kirkkoon, kauniin vesilammikon reunalle, missä yksinäinen joutsen hiljaa souteli liekehtivää iltaruskoa kajastavalla pinnalla.
Jegor Morosoff jatkoi matalammalla äänellä.
"'Vainajain saaren' edessä kohtasin menestykseni, onneni, kohtasin teidät, Erna. Olin jo seissyt siinä kauan, silloin tulitte te, neitseellisenä ja lupaavana kuin kevät-aamu, heititte katseen tauluun, värisitte hieman, kuten aina teette, kun joku suuremmoinen teihin vaikuttaa, ja teidät valtasi syvä hartaus. En vielä koskaan ole nähnyt minkään naissilmän siinä määrin itsensä unhoittaneena katselevan taideteosta, en vielä koskaan ole nähnyt niin selvästi ihmiskasvojen kuvastavan puhtaan, tahdottoman tunteen vaikutusta. Oi, ne olivat niin kauniit nuo kalpeat, kiihtyneet kasvot, syvine, sydämellisine henkevyyksineen. Tiesin heti ensi silmäyksellä että kohtaloni oli vieressäni, että olin syntynyt sinua rakastamaan. Suo anteeksi tämä sinä, tarkoituksettomana pääsi se huuliltani, mutta sielunihan on jo kauan sitten kutsunut sinua, tunsihan sieluni sinut jo menneiltä ajoilta. Sen vuoksi ei se koskaan kyennyt rakastamaan ketään toista naista, sen takia on se harhaillut vieraana maailmassa, kunnes se luonasi löysi kodin ja sen mukana paikan, missä kaikki kärsimys talttuu."