Hän lopetti. Katsoin hänen silmiinsä, joista kokonainen rakkausmailma loisti minua kohtaan, ja minä tunsin, että onnetar oli kutonut tummin langoin meidän molempien elämät yhteen. Mutta se ei saanut minua alakuloiseksi, sillä minä tiesin, että todellinen, ehjä ihminen oli lahjoittanut sydämensä minulle, joka ei kehunut hyveistänsä eikä hävennyt vikojansa ja joka oli elämäni ihanne. Musertakoon kohtalo, joka meidät niin lujasti toisiimme sitoi, meidät, jos niin haluaa; hänen ja minun välilleen jää kuitenkin suuri ja kaunis suhde nyt ja ijäisesti. Mutta kun hän kumartui nähdäkseen silmiini ja kysyi:
"Erna, rakastettuni, mitä ajattelet?" silloin vastasin aivan levollisesti:
"Että sinä tästä päivästä olet asettanut elämäsi minun käsiini, Jegor, ja sinulla ei enää ole oikeutta sitä yksin hallita. Jos maa joskus tuntuisi sinusta kolkolta vankilalta ja sinä halajaisit sen jättää, saisit sen tehdä ainoastaan sillä ehdolla, että ottaisit minut mukaasi seuraksesi vainajien rauhalliselle, äänettömälle saarelle."
Hän laski käsivarteni, kätki kasvonsa molempiin käsiinsä ja nojautui erääseen puuhun. Hänen ruumiinsa värisi kuin myrskyn käsissä ja vaikka hän voikin hallita ne nyyhkytykset, jotka aluksi kohosivat hänen rinnastaan, niin ei hän kuitenkaan kyennyt estämään kyyneleitä, jotka kierivät hänen käsiensä välistä. Seisoin useita minuutteja hiljaa hänen vierellään, onnen valtaamana, joka oli niin läheistä sukua tuskalle. Mutta kun hän jälleen käänsi kasvonsa minuun, voi niissä ainoastaan nähdä pelkkää autuutta, ja ei koskaan ole hän minusta näyttänyt miehekkäämmältä ja kauniimmalta, kuin nyt vetäessään minut vasten rintaansa, painaessaan suutelon otsalleni ja kuiskatessaan:
"Sinä olet sen sanonut, meitä ei täst'edes erota elämä eikä kuolema. Mutta nyt, kun omistan korkeinta, olen minä järkähtämättä antava olemassaolon tulla hurjan haluni päämääräksi, ja taisto on oleva tuima, ennenkun sorrun. Minulla on vielä joku aika elettävänä joka on tuhansin kerroin enemmän elämisen arvoinen ja minä en anna siinä itseäni pettää."
Sen jälkeen otti hän jälleen käsivarteni ja kuljetti minua hiljaisessa, leudossa kesäillassa tummien puistokäytävien läpi vaunuillemme, joihin hänkin kutsustani nousi. Sinisellä taivaalla tuikkivat ensimäiset tähdet, lehmusten kruunuissa suhisi ja kuiski iltatuuli ja sireenit tuoksuivat puutarhoissa ikäänkuin niiden juuri tänä yönä täytyisi huokaista viimeinen hengenvetonsa. Ei koskaan tähän asti ollut luonto puhellut minulle näissä sävelissä, mutta en koskaan, oi, en koskaan ennen ollut minä istunut runoilijan vieressä, joka voi ymmärtää tuulen kuiskeen ja hattaran lennon, ja voi tuntea hetken tenhon sen hienoimmissa häivähdyksissä. Maailmoita oli kulkenut sieluni silmien ohi, kun vaunu seisahtuu asuntoni edustalle, ja minä irrotin hänen kädestään käteni, jota hän sillä välin oli suudellut pari kertaa varkain, mutta tulisesti ja kuumeisesti.
"Hyvästi, rakkauteni! Minä sepitän nyt päivän hiljaa loppuun". Näillä sanoilla erosi hän minusta. Riensin huoneeseni, keksin syykseni päänkivistyksen ja sulkeusin kahden kesken tämän uskollisimman ystäväni kanssa. Oi, te sanattomat lehdet, kuinka minä voisin tulla toimeen ilman teitä, kuinka usein te jo olettekaan ollut lohtuna minulle, jonka sydän on niin yksinäinen. Huomenna alkaa tulinen taistelu, jossa järki, syntyperä, pysyvä mieltymys, suoranaiset avioliitolliset riemut, sanalla sanoen koko ahdasmielinen elämä legioonine ennakkoluuloineen varmasti asettuu sotaan haihtuvaa, suloista onneani vastaan. Useimmat ihmisethän pitävät elämän päätarkoituksena olemassa olon pidentämistä ja tämän päämäärän saavuttamiseksi kehräävät he elonsa lankaa mahdollisimman rauhallisella ja yksitoikkoisella tavalla. Kuka heidän kanssaan viitsisi riidellä, kuka sokean kanssa väristä puhuu ja tekisi heille ymmärrettäväksi, ettei se riipu elämän pituudesta, vaan sen laadusta. "Päivä voi olla helmi, mutta vuosisata ei!" Tämän teorian mukaan on elämäni jo ollut helminauha!
13 p. kesäk. 1886.
Minä olin valmistautunut paljoon, pilkkaan ja nuhteisiin ja väärinkäsitykseen, mutta en tähän, oi ei, en tähän. Minusta tuntuu enimmän katkeralta, että se oli sedän rakas käsi, joka jäykästi veti sivuun peitteen noilta ankarilta Isiskasvoilta ja siten antoi minun nähdä uuden ja kaamean kuvan maailmasta.
Kun Voldemar-setä myöhään iltapäivällä palasi toimistaan, ilmoittautui Jegor hänen puheilleen. Hän jäi sinne kauvaksi, kauvaksi aikaa ja tällä välin löi sydämeni kovasti. Mutta se oli vaikeinta, kun hän jätti asuntomme ennenkuin minut kutsuttiin sisälle. Vasta puolisen tuntia sen jälkeen käski setä pyytää minua luokseen. Minä toivoin hänen olevan kiivaan, kuten hän toisinaan voi olla. Se olisi antanut minulle aseen käteen, kun nyt sitä vastoin hänen syvä, surumielinen katseensa masensi minut. Hän sanoi Jegor Morosoffin kertoneen kaiken mitä eilen illalla tapahtui hänen ja minun välillään; hän sanoi myöskin että se oli hänelle ollut suuri yllätys, koska hän oli tähän saakka pitänyt aivan tiettynä että katselin tohtori Lehdéniä suopein silmin. Sen jälkeen pyysi hän minua tarkasti punnitsemaan tunteitani eikä niin tärkeässä kysymyksessä seuraamaan hetkellistä vaikutinta, olkoonpa vaikka voimakastakin.