Sain vaivoin hillityksi itseni enkä keskeyttänyt Voldemar-sedän puhetta en äännähdyksin enkä liikkein. Vasta hänen lopetettuaan aloin minä hiljaa ja kainosti mutta sen jälkeen yhä kiihkeämmin ja voimakkaammin kertoa siitä mikä oli liikuttanut minua viime viikkona, meidän ensimäisestä kohtauksestamme, hänen soitostaan, siitä intohimoisesta vaikutuksesta minkä tämän miehen luonne herättää minun luonteessani, meidän sielujemme sukulaisuudesta, sanalla sanoen siitä maailmasta, missä minä olin yksinomaan elänyt. Minä en käsitä, mistä minä sain sanat ja rohkeuden, minä kun niin vastenmielisesti kerron omista tunteistani mutta molemmat minä sain kuin helluntai-ihmeen kautta, nyt kun oli kysymyksessä suurimman onneni puolustaminen. Mitä pitemmälle puheessani pääsin sitä surullisemmaksi kävi Voldemar-sedän katse mutta keskeyttäessäni, ääntäni säikähtäen sanoi hän:
"Riittää, Erna, riittää! Minä huomaan liiankin hyvin, etten ole tekemisessä minkään tyttö-oikun, jonkun ohi menevän rakastumisen kanssa, vaan erään niistä suurista intohimoista, joilla itsessään on luonnollinen oikeutensa ja jotka usein kyllä purkautuvat esiin yhteiskuntajärjestelmän kustannuksella. Jos minä sanon sinulle ja Jegor Morosoffille: Te erehdytte, se mitä te tavoittelette suurimpana onnenanne täytyy kääntyä päinvastaiseksi, sillä ei vielä koskaan ole rakennettu avioliittoa luonnon intohimolle, niin olisi se samaa kuin puhua kuuroille korville. En myöskään onnistuisi sen paremmin koettaessani todistaa kuinka oikukas taiteilijaluonne harvoin kykenee hallitsemaan sitä voimien tasapainoa mitä ilman ihminen ei voi päästä sopusointuun sisimmässään ja kuinka tuskallisen katkeralta sellaiselle luonteelle tuntuvat elämän soraäänet ja että se, jonka hän on valinnut elämän kumppalikseen joutuu aina kärsiväksi."
"Minä tiedän, Voldemar-setä, minä tiedän", keskeytin minä hänet hiljaa, mutta varmasti. "Simpukka kärsii helmestä sisässään, mutta kuka tahtoisi sen vaihettaa terveeseen mutta tyhjään simpukkaan?" Hän hymyili jälleen hyväntahtoista alakuloista hymyään.
"Sittenhän me olemme aivan yhtä mieltä, rakas lapsi ja olisikin hyödytöntä minun puhua enempää tästä asiasta. Minä voisinkin jo tänä päivänä ilman muita vastaväitteitä, antaa suostumukseni ja siunaukseni sydämesi valinnalle, ellei löytyisi erästä seikkaa mikä tekee ne molemmat minulle mahdottomiksi. Jegor Morosoff on parantumaton sairas, kuten tohtori Lehdén on minulle vakuuttanut."
"Senkin tiedän, Voldemar-setä."
"Kuinka, sinä tiedät sen?" huudahti hän kummissaan, mutta jatkoi heti: "Sinä et kuitenkaan aavista kuinka vaikeasti hän on sairas ja että hänellä suotuisammassa tapauksessa on ainoastaan yksi tai kaksi vuotta elinaikaa."
"Siinäpä vielä lisäksi yksi syy tehdä hänet niin onnelliseksi kuin suinkin tänä lyhyenä aikana", sanoin minä.
Voldemar-setä hypähti ylös tuoliltaan, käveli levottomana edestakaisin huoneessa ja siveli kiihkeästi ruskeaa kokopartaansa, mikä menettely hänellä on kovasti järkkyneiden tunteiden varmana merkkinä.
"Erna, Erna, sinähän pakoitat minut sanomaan viimeisen ja vaikeimman", mutisi hän. "Jospa tietäisit miltä minusta tuntuu nähdä sydämeni rakastetun kietoutuneena synkimpiin maailman arvoituksiin ja olla pakoitettu selittämään hänelle seikkoja, joista useimmat ihmiset ovat tuskin ohimennenkään ajatelleet! Ja kuitenkin sen täytyy tapahtua!"
Minä pelästyin itsekin, kun hän tätä sanoessaan istuutui viereeni sohvalle, otti käteni molempien käsiensä väliin ja sen jälkeen lausui tavallista vakavammin: