Tänään on ollut oikea toukokuun päivä ja minut on melkein peitetty kukilla ja onnentoivotuksilla. Kauniimman kukkavihon, minkä sain, lähetti minulle vanha ihailijani ja hyvä ystäväni nuori tohtori Lehdén. Yleensä luullaan, että hän ajan oloon tulee minulle enemmänkin arvoiseksi. Niin, minun täytyy tunnustaa olevan hetken, jolloin hänen reipas, tarmokas luonteensa viehättää minua siinä määrin, että melkein itsekin sitä uskon. Se kuitenkin on varmaa, että hän on kaikkein miellyttävin kosijoistani ja ainoa, josta tiedän, ettei hän tavoittele minua rahojeni vuoksi tai ainoastaan pour mes beaux yeux, ainoa, jonka kanssa voin nauraa huolettomasti koko sydämestäni. Ja tänäänkin kertoi hän kerrassaan hauskalla tavalla unensa, minkä hän oli nähnyt ja jonka hän väitti olevan huonon enteen ystävyydellemme.

"Armollinen neitini", hän kutsuu minua aina sillä tavalla, "näin unta, että te olitte setänne kanssa Italiassa ja minä päällikköni kanssa. Tämä viimeksimainittu kuului myöskin luonnollisesti teiden lukuisiin ihailijoihinne ja kun minun virkaikäni näytti hänestä tässä suhteessa epämukavalta, lähetti hän minut pois yhtä armottomalla kuin minua ällistyttävällä tavalla, kun hän teidän läsnäollessanne sanoi minulle:

"'Rakas virkaveljeni, olen unhoittanut partaveitseni San Franciscoon. Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos heti lähtisitte hakemaan sen minulle, mutta takasin tullessa voisitte kernaasti pistäytyä Arkangelissa ottamassa selvää, kummoinen ilma siellä on 17 päivänä lokakuuta.' Olin pakoitettu tottelemaan hänen mahtisanaansa ja siten tulin karkoitetuksi kultaoranssien maasta ja teidän läheisyydestänne, armollinen neitini. Enkö ole oikeassa väittäissäni, että tämä uni syntymäpäivänne edellisenä yönä on paha enne?"

Minun täytyi purskahtaa makeaan nauruun hänen hauskan kertomustapansa takia, mutta kun minä katsoin hänen harvinaisen totisiin, sinisiin silmiinsä, tulin samassa sanattomaksi ja neuvottomaksi ja minusta tuntui todelliselta helpoitukselta, kun Voldemar-setä samalla hetkellä kutsui tohtori Lehdénin luoksensa. He sopivat niin hyvin keskenään, tuo vanha filosofisesti kouluutunut holhoojani ja nuori "havaintotieteilijä", kuten holhoojani häntä leikillään kutsuu; he eivät koskaan väsy toistensa kanssa keskustelemaan yhtä vähän kuin minä kuuntelemaan heitä. Tänään, kun minä syntymäpäivälapsena olin seuran keskipisteenä, en voinut hyötyä heidän keskustelustaan, vaan minun täytyi olla jokaisen kanssa, s.t.s. ei kenenkään, ja vieläpä minun piti suureksi harmikseni laulaakin.

Oi, sinä jalo, ihana taiteeni, kuinka halveksitulta sinä minusta tunnut joka kerta kun minä olen pakoitettu sinun kanssasi upeilemaan salongissa niin monen kutsumattoman korvan kuullen, ja, sitten kun olen paraani pannut, ottamaan vastaan virallisin vaatimattomin kasvonilmein kaikki teeskennellyt tai sydämestä lähteneet ah! ja oi! ihailut. Miksi meille sitten sellaista valetta opetetaan? Luullaanko sillä keinoin voitavan lahjoa kateutta? Mutta oi taivas, enhän ole itse itselleni kasvojani hankkinut enkä ääntäni, vaon olen varmaankin sekä sokea että kuuro, ellen lopultakin pääsisi selville siitä, mitä minulle tuhat kertaa on sanottu, että molemmat ovat kauniit. Eilen olin minä erittäin hyvällä tuulella, niin että unhoitin koko ympäristöni ja kohousin korkeuteen kuin leivo jättäen maan mitättömine ihmisineen. Kun ääni-aallot kohottivat minut puhtaaseen eetteriin, oli kuin uljas kotka olisi minuun yhtynyt ja voimakkailla siivillään kantanut minua vielä paljon korkeammalle. Ja riemuiten tervehdin minä häntä ja aurinkoa ja tunsin, että rintani koko hiljainen kaiho irtausi säveliin — ja kohta sen jälkeen tylysti herätettiin ihastusmyrskyyn, joka ympärilläni tulvi.

"Tänään olette vienyt itseltänne voiton — on väärin ihmiskuntaa kohtaan, ettei sellaisella äänellä ruveta konserttilaulajaksi." Tällaista ja enemmänkin, mitä tavallisesti sanotaan, viserrettiin minulle kaikissa mahdollisissa äänilajeissa. Oi, jospa nämä seurapiirien papukaijat edes tietäisivät, kuinka yksi ainoa katse sanoo paljon enemmän kuin kaikki pilviä tavoittelevat korulauseet. Silloin annan minä paljon suuremman arvon tohtori Lehdénin rehelliselle äänettömyydelle; hän ei ymmärrä musiikkia, mutta hän ei myöskään koskaan teeskentele ihastusta, jota hän ei tunne. Hän on ja jää omituiseksi ihmiseksi, jota minä en koskaan opi oikein ymmärtämään. Olla kuuro ihmissydämen alkukielelle, joka alkaa siinä, missä sanat vaikenevat, jäädä vieraaksi siinä henkikuorossa, joka duurissa ja mollissa lipuu ohitsemme, olla tuntematta nautintoa, kun kaihoava ääni hajautuu perussäveleeseen, tuntuu minusta melkein käsittämättömältä.

Edessäni kirjoituspöydälläni on jäljennös nuorekkaasta, kauniista miehen kädestä, jonka isäni aikoinaan osti Pompeijista uskomattoman suuresta hinnasta. Kuvapatsasta esille kaivettaessa kuuluu siitä särkyneen jonkun varomattomuuden takia koko muu osa, ainoastaan tämä suloinen käsi pelastui. Voldemar-setä ei suvaitse minun siitä puhuvan ja väittää, että isäni keräämiskiihko on johtanut hänet anastamaan museoiden oikeuksia; mutta minä, joka olen tämän kauniin käden onnellinen omistajatar, olen hänelle siitä hyvin kiitollinen. Kuinka usein olenkaan yksinäisinä hetkinäni koettanut mielessäni kuvitella käsivartta ja vartaloa, niin, vieläpä päätäkin, joka kuului tähän intelligenttiin käteen, ja minä menin yhä etemmäs ja etemmäs rohkeissa mukailuissani ja koetin käden hienoista piirteistä päättää hänen luonnettansa, järkeänsä ja sydäntänsä. Mutta onkohan se sitten niin aivan hullu lähtökohta. Eikö käsi ole henkilöllisyytemme välittömin ja selvin leima? Kuinka helposti voivatkaan silmät ja suu valehdella! — Kädet eivät koskaan! Mitä pää harkitsee sen tekee käsi. Se on fyysillisten ja siveellisten kârsimystemme astemittari, se on magneettisten vaikutustemme napa, luonnon ennustuskirja, josta tietäjät lukevat. Jesus Kristus paransi sairaita käden kosketuksella, mehän sanomme, jos jotain valtavaa ja ennen kuulumatonta tapahtuu: "se on 'Jumalan käsi'."

Mutta sinä, paras kaikista käsistä, mitä tähän saakka olen nähnyt, sanot minulle enemmän kuin etevimmän mestarin maalaama parhain valokuva; minulla ei ole mitään omakohtaista särjettävää sinussa, minä voin ainoastaan aina uudelleen ihmetellä tuota yhtä hienoa kuin voimakastakin rannetta sirojen sormien yläpuolella ja muotoa, joka ilmaisee sekä voimaa että kauneutta. Oi, minä voisin vannoa, että sinä kuuluit jollekin etevälle miehelle, kenties jollekin roomalaiselle, joka Pompeijissa tahtoi tavata rakastettuaan ja siellä kohtasi hänet julma kohtalo.

Tohtori Lehdén on kieltämättä kaunis mies, mutta hänen kätensä on kulmikas ja kädenpuristuksensa jonkun verran kova, epämusikaalinen, niin sanoakseni.

Avatusta ikkunasta tunkeutuu huoneeseen painostava yö-ilma, alhaalla kadulla seisovat puut niin hiljaa, ei edes pieninkään lehti liiku lyhtyjen valossa ja minä en kuule mitään muuta kuin oman hengitykseni!