On kuitenkin pari asiaa, jotka minä halusta tahtoisin tietää. Ensinnäkin, millainen olen minä ja kohtaloni vuoden kuluttua? Toiseksi, josko jonkun toisen tytön päässä on yhtä hassuja ajatuksia kuin minun?
Mutta ylipäänsä luulen, rakas roomalaiseni, minulle olevan onneksi, että sinä jo useita vuosisatoja sitten kuljit elonpolkusi tällä taivaankappaleella ja ettei se koskaan ole risteillyt minun polkuni kanssa!
26 p. toukok. 1886.
Kuinka tulinkaan iloiseksi, kun Voldemar-setä tänään sanoi haluavansa lähteä kanssani riemujuhlanäyttelyyn ja Liina-täti samalla sanoi olevansa väsynyt eilisistä syntymäpäiväkekkereistäni, niin ettei hän nyt voinut tehdä meille seuraa. Eihän tosin voida väittää, ettei hänellä olisi taiteen ymmärrystä, mutta hän on aina siinä luulossa, että kaikki muut ihmiset kulkevat sokeina ja kuuroina maailman läpi, ja että hän yksin on kauneusapostoli, jonka täytyy avata heidän silmiään. Sen hän tekeekin kuunnellessamme simfoniaa tai katsellessamme jotain taulua tuolla hänelle ominaisella turhantarkalla ja herkkätunteisella tavallaan niin perinpohjin, niin juurtajaksain, että hän häiritsee koko huvini. Minulle on arvoitus, kuinka voidaan levitä niin moniin sanoihin ja olla niin kaltaisensa silloin kun suuren mestarin käsiala niin voimakkaasti vaikuttaa jonkun sieluun. Minä tarkoitan, että oikean, syvän tunteen täytyy olla ujon ja vaatimattoman ja uskaltautua esiin ainoastaan hyvin harvoille ihmisille!
Tästä syystä olin siis hyvin hyvilläni, että Liina-täti jäi kotiin ja puin joutuin päälleni uuden harmaan kävelypukuni, joka jo parin kymmenen askeleen päähän ilmaisee pariisilaisen kotoperänsä, pistin päähäni ihmeellisen, himmeän punaisilla höyhenillä koristellun hattuni, heitin vielä viimeisen katseen lukemattomiin kukkavihkoihin huoneessani ja kiepsahdin sen jälkeen setäni viereen vaunuihimme.
Berlini näyttää hauskalta toukokuussa, Tiergarteni on vielä uusimmassa, poimukkeimmassa kevätpuvussaan, linnuilla on paras laulun-aika ja ihmiset häpeävät esiintyä uudistuneen luonnon edessä talven huveista veltostuneine muotoineen. Tosin oli tavattoman lämmin vuodenaikaan nähden, mutta ajaessamme kävi raitis henkäys.
Tultuamme näyttelypuiston läheisyyteen voivat vaunumme vain hyvin hitaasti liikkua suuressa ajopelien tungoksessa, kunnes tulimme määräpaikkaamme, mikä tarjosi viehättävän ja elokkaan näyn. Me seisoimme jotenkin kauvan puistossa Reinhold Begas'in ihanan kenttaurin edessä, joka kantaa selässään kukkeata naisolentoa ja ihailimme sen pehmeitä piirteitä, ennenkuin astuimme sisään näyttelyrakennukseen. En kuitenkaan tahdo nyt puhua niistä erilaisista vaikutelmista, vaan ainoastaan yhdestä, valtavimmasta, johon sulivat kaikki muut. Valdemar-setä oli jo hyvän aikaa kulkenut kanssani, kun hän kohtasi erään rakkaan lapsuuden ystävänsä, jota hän ei ollut tavannut useaan vuoteen. Minä huomasin, että molemmat ystävykset olisivat enimmän hyvillään neljän silmän kesken tapahtuvasta keskustelusta ja sen takia lupasin tunnin kuluttua olla pergamenisessa temppelissä ja jatkoin kulkuani omin päin. Siten tulin minä pääsaleista vasemman puoleisiin kylkirakennuksiin, joidenka komeromaisissa osastoissa suuri ihmisvirta risteili. Eräs osasto, se kai oli joko kolmas tai neljäs, oli melkein tyhjä; siellä oli vain yksi ainoa katselija, joka selin minuun ja käsivarret ristissä seisoi liikkumatta syventyneenä tarkkaavaan mietiskelyyn. Minä lähestyin häntä, nähdäkseni, mikä taulu hänen huomiotaan niin kiinnitti, mutta siiloin unhotin minä ajan ja paikan, itseni ja elämän pienine pyyteineen. — — —
Se oli Böcklin'in taulu, "Vainajain saari", jota katselin, tuo ihmeellinen, salaperäinen taru, joka kuin joku Beethoven'in adagio sai sieluni tärisemään suloisella kaihollaan.
[Böcklin on etevä saksalainen maalari syntynyt 1827. Useimmat hänen tauluistaan säilytetään suurimmissa saksalaissa museoissa. Hän on oikeastaan maisemanmaalaaja, mutta hänen myöhemmät taulunsa saivat enemmän mielikuvituksellisen luonteen. Suoment. muist.]
Keskellä merta kohoutuu pieni luoto. Kalliot ovat syntyisin tulivuorista, luonto on ne ylös pusertanut, ne eivät ole ihmiskäden luomia. Meren, taivaan ja korkeiden sypressien yllä lepää kaamea synkkyys, aaltokaan ei rantaan lyö, pilven hattarakaan ei liiku, tuuli ei suhise, ilma on raskas, ei yhtään lintua avaruudessa, meri on lyijyn harmaa, jossa ei näytä olevan yhtään elävää oliota.