Vene lipuu esille, sen kokassa makaa paareilla ruumis. Ruumiin yli kumartuu elähtänyt naisolento puettuna valkeaan vaippaan. Liike, jolla hän vetää avaraa pukuansa kiinteämmälle, osoittaa eristystä ja pois vetäytymistä siitä maailmasta, josta hän tulee, jollaista ainoastaan suuri tuska kykenee ilmi tuomaan. Näkee selvään, että hän tälle saarelle on hautaava viimeisensä, rakkaimpansa ja on itselleenkin hankkinut oikeuden saada levätä noiden sypressien varjossa.
Aivan taulun kiinnittämänä olin minä lähestynyt sitä, kun naapurini liikahdus sai minut nostamaan katseeni ja antoi minun katsoa pariin suuria, tummia ja totisia silmiä, jotka kirkastivat nuoren, kauniin miehen kasvoja.
"Todellakin, syvimmin kärsivänkin täytyy löytää rauha tästä taulusta", sanoi hän äänellä, jonka syvä, lämmin sointu vaikutti minuun niin ihmeellisesti. "Minä olen jo seisonut täällä toista tuntia, enkä voi irtautua tuosta ja minusta tuntuu kuin tulisi yhä hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi sisässäni. Täytyy uskoa tämän saaren hiljaisuuteen, tämän saaren, missä sypressit eivät huminoi ja josta elämän viimeinen vihannoiva aalto vetäytyy syrjään. Vain kerran, kun auringon säde osui kalliopaasille luulin kuulevani kallion synkän kuolinlaulun."
"Muistatteko säveltä", kysyin minä, vieraan viehätysvoiman vaikutteen alaisena vallan unhottaen, että hyvien tapojen säännöt eivät salli nuoren tytön antautua keskusteluun tuntemattoman miehen kanssa.
Hän hymyili hiljaa itsekseen, otti muistikirjan taskustaan ja kirjoitti muutamia nuotteja. Sen jälkeen repäsi hän lehden ja ojensi sen minulle kumartaen, tavalla, jonka arvokkuus kummastutti minua.
"Tässä on soivain kallioiden sävel", sanoi hän, "säilyttäkää se, jos armollinen neitiseni luulee sen maksavan vaivan. Minulle se on oleva yhtä unhoittumaton muisto kuin tämä hetki."
Ennen kuin olin tointunut hämmästyksestäni ja ehtinyt sopertaa kiitoksen, oli hän pyyhkäissyt ylös tumman, kiharaisen tukkansa, joka kirjottaessa oli otsalle valahtanut ja sanoi minulle äkkiä hyvästi. Minä voin nähdä, että hänellä oli korkea, siro ja kapeahartiainen vartalo ja huomasin hänen tervehtivän erästä nuorta miestä, joka näytti häntä hakeneen, ja sen jälkeen poistuvan hänen seurassaan. Vasta silloin heräsin minä huumauksesta, jonka tämä pieni seikkailu oli minulle tuottanut ja luin kädessäni olevalle lehdelle kirjoitetun säveleen.
Se oli todellakin sangen synkkä ja se on seurannut minua koko pitkän päivän, ei näyttelypuistossa meluava soitto eikä vaunujen räminäkään voinut haihduttaa sitä mielestäni. Niin usein kun minä pianollani soitan sen tahteja, katselee minua syvä, tumma, suuri ja totinen silmäpari, jonka minä olen varmasti ennen nähnyt, vaikkapa se sitten olisi ollut ainoastaan unessa. Kuka hän oli tämä muukalainen, joka puhui niin erilailla kuin kaikki muut nuoret miehet ja jolleka jäykät kallioseinät heti muuttuivat "soiviksi kallioiksi"?
28 p. toukok. puoliyön jälkeen.
Nyt sen tiedän, mutta tahdon asianomaisessa aikajärjestyksessä kertoa tästä merkillisestä illasta, joka painostavan ahdistavana lepäsi vanhan Berlinimme yllä.