"Enkö minä saa häntä nähdä?" kysyin minä katsoen tohtoria suoraan silmiin.
Hän kalpeni yhä enemmän mutta ei vältellyt katsettani.
"Minä odotinkin tätä kysymystä ja luulen sairaani herkän luonteen kärsivän suuremman vahingon kuumeisesta odotuksesta kuin siitä iloisesta mielenliikutuksesta jonka hänen kaihoisan kaipuunsa täyttäminen saa aikaan. Sieluelämä on hänellä siksi vallitsevana ja saattaa valojen ja varjojen vaihteluillaan sellaisen vaikutuksen hänen ruumiilliselle hyvinvoinnilleen, etten minä ole moista kenessäkään toisessa ihmisessä huomannut."
"Pyydän teitä odottamaan minua pari minuuttia; tulen heti takaisin", sanoin minä kiiruhtaen pukuhuoneeseeni. Imettäjälläni, joka juoksi sinne kiireisen soittoni kutsumana, oli vaikea hetki. Kaiken piti käydä äärimmäisen joutuin, mutta kävi tietysti paljon hitaammin, sillä mikään ei pysynyt vapisevissa käsissäni ja samoin olin minä paljon kiukkuisempi vaimo-raukkaa kohtaan kuin koskaan ennen, joten hän joutui aivan ymmälle ja teki kaikki päin mäntyyn. Vihdoinkin oli kuitenkin kaikki valmiina ja minä voin palata täysin pukeutuneena tohtori Lehdénin luo. Hän oli kirjoituspöytäni edessä, mielenkiinnolla tarkastaen pompeijilaisen käden kipsijäljennöstä.
"Missä on herra Morosoff antanut tehdä tämän erinomaisen kipsijäljennöksen?" kysyi hän hattuaan ottaessaan.
Minä tunsin kylmän väristyksen huolimatta lämpöisestä ilmasta. Minä en siis yksin ollut huomannut tuota arvoituksellista yhtäläisyyttä, vaan se oli niin ilmeistä, että jokaisen täytyi se huomata.
"Te erehdyitte", vastasin minä, "tämän käden omistaja kuoli vuosituhansia sitten. Paljon ennen syntymistäni toi isäni kipsijäljennöksen mukanaan Pompeijista!"
"Uskomatonta! Niin, se tahtoo sanoa, minä en hetkeäkään epäile asian niin olevan", lisäsi tohtori Lehdén heti väkisten päässeen huudahduksen jälkeen, "mutta minä en olisi koskaan voinut pitää sitä mahdollisena että luonto voi aina siihen määrin jäljentää itsensä!"
"Niin, niin, taivaan ja maan välillä löytyy seikkoja joista kouluviisaus ei voi uneksiakaan", ajattelin minä itsekseni.
Liina-täti ei ollut vieläkään tullut kotiin. Tohtori Lehdén huolehti siitä, että tädille sanottaisiin minun lähteneen hänen kanssaan Voldemar-sedän luo ja antoi aluksi kuskillekin saman osotteen: