"Mitä sitten on tapahtunut!" huudahdin minä vielä äskeisen unikuvani tenhoamana, "mitä kauheita tietoja te tuotte?"
Vasta nyt sulki hän oven, mutta nosti sen sijaan akkunaverhon.
"Täytyykö sen välttämättä olla jotakin kauheaa joka tuo minut teidän luoksenne, Erna neiti?" vastasi hän onnistumattomalla hymyilyn yrityksellä. Oi, hän on viime aikoina kadottanut terveen, iloisen luonteensa, tuo entinen reipas, nuori tohtori näyttää nykyään kalpealta ja totiselta.
"Sanokaa minulle mutkittelematta mikä seikka sai teidät tulemaan tänään meille, ja ensi kerran tuttavuutemme aikana minun huoneeseeni", tinkasin minä itsepäisesti.
"Minä toivoin tapaavani talon rouvan, tätinne", vastasi hän epäröiden, mutta vaikeni sitten äkkiä, läheni vielä askeleen ja jatkoi sitten lyhyesti ja päättävästi.
"Ei, se oli hätävalhe, ja sellaisiin ei meillä ole tänään aikaa. Minä en toivonut tapaavani tätiänne ja olin hyvin iloinen kun toivoni toteutui, sillä minä halusin ja minun täytyy puhua kanssanne kahden kesken. Herra Morosoffilla on tänään aamupäivällä ollut verensyöksy, jonka luulin vievän häneltä hengen. Jäin pariksi tunniksi hänen luokseen, tein kaikki välttämättömät toimenpiteet ja toin sen jälkeen hänen luoksensa esimieheni, joka hyväksyi täydellisesti toimeni. Ollessani jälleen iltapäivällä herra Morosoffin luona, jätti hän minulle tämän paperin."
Ja tohtori Lehdén ojensi minulle paperin jolle Jegor oli vapisevin käsin kirjoittanut nämä epäselvät sanat:
"Ilmoittakaa heti Erna Wolzogenille tilani!"
"Eikö hän saa puhua?" kysyin minä ja soitin pitäen kädessäni Jegorin sielusta lähtenyttä hätähuutoa.
"Ei, ainakin toistaiseksi olen ollut pakoitettu kieltämään sen häneltä. Jokainen sisäinen ja ulkonainen liike on huolellisesti vältettävä sen kaksinkertaisen vaaran takia jonka uusi verensyöksy saisi aikaan."