Vihdoinkin kirje Jegorilta! Se tuli kreivin aikaan, voimani olivat lopussa! —
"Minulla ei ole ollut rohkeutta kirjottaa sinulle ennemmin, rakas Erna", kirjoitti hän siinä, "sillä minun tunteeni eivät olleet läheskään yhtä korkealla asteella kuin sinun, minä olen kiukkuisesti noussut kohtaloa vastaan, enkä voinut käsittää, että minun on oltava yksinäni siinä vanhassa kauheassa elämässä, johonka sinun kauniit silmäsi ovat vähäksi ajaksi saaneet minut kotiutumaan. Niin rakastettuni, en vielä koskaan ole lasketellut niin hurjia kirouksia sairauteni takia kuin näinä viimeisinä vaikeina viikkoina, sillä minä tunsin sekä taiteilijana että ihmisenä itseni sen lyömäksi joka puolelta. Onkohan mahdollista että niin muutamana päivänä saa kokea niin paljon? Kultaisia unelmia, hiljainen itsessään lepäävä satu, katkera vihattava todellisuus, kaikki kaikki niin pienessä ajassa? Minun päätäni pyörryttää! —
"Minä en halua kuitenkaan miehuuttomasti valittaa, minähän tunnen suuren, voimakkaan sydämen, jota saan kutsua omakseni ja joka lahjoittaa minulle onnen, jonka arvoiseksi minut vain tuska voi tehdä. Mutta sinä olet sanonut, että kun minun hiljaiset kuoleman-aavistukseni muuttuvat varmuudeksi, saan minä kutsua sinua saadakseni rauhallisesti ja turvallisena sinun vahvan sydämesi lähellä erota maailmasta, kaikesta — vaan ei sinusta, sillä minun sieluni on eroittamattomasti yhdistynyt sinun sieluusi. Jumalallisen kaunista olisi tosin ollut jos minä olisin saanut sinut kanssasi elää lyhyen, suloisen elon!
"Tämän mukana kaikkein viimeinen painos sielustani. Kenties laulat sinä sen laulun jonakin hiljaisena iltana huoneessasi ja ajattelet silloin minua.
"Läpi elämäni ja yli haudankin sinun! Jegor."
Sen jälkeen seurasi samalla paperilla David Straussin ihmeellinen runo,
"Tiedä, en valita en", johon hän oli sepittänyt sävelen.
Nämä yksinkertaiset akordit, nämä intervallit muistuttavat vanhojen runoniekkojen lauluista ja ne olisivat voineet miellyttää Goethen harpunsoittajaa kun hän alakuloisina hetkinään tarttui kielisoittimeen. Ylipäänsä on tämän miehen olento ja hänen rakkautensa laji niin uskomattoman tavatonta eikä sovi ensinkään tämän vuosisadan puitteisiin, etten minä voi sitä verrata mihinkään, vaan olen pakoitettu katselemaan sitä kummastellen kuin ihmettä. Mutta sen lisäksi on minulla taas hetkiä jolloin minä tunnen, että tämän kohtalon traagillisuus ja kosketus tuohon luonteeseen tekevät minut sairaaksi. Juuri siitä syystä kun tunnen kuinka hänen "hienoimmat hermonsa väräjävät", puhuvat hänen sanansa vastustamattomalla voimalla sielulleni, ja musertavat minut tyyten, hänen synkkämieliset sävelsointunsa ja hänen tummat pohjattomat silmänsä tuovat minulle tervehdyksen hänen kotimaansa äärettömiltä aroilta. Sellaisina hetkinä nostaa vapaudenkaipuuni päänsä ja tuntee halua katkoa tokeensa — turhaan! sillä parhaan osan itsestäni, uutteruuteni, rohkeuteni, elämän-hilpeyteni olen minä kadottanut! — —
28 p. kesäk. 1886.
Jumalan kiitos, eilen välähti vapauttava salama pimeydessä ja osotti minulle selvästi sen tien, jota minun on kuljettava. — Mutta se on paras, toivottavin minulle. Ilma oli painostava; minä olin vetänyt akkunaverhot alas, pukenut ylleni valkoisen pukuni ja lepäsin matalalla persialaisella patjakollani. Huoneen tummassa hämyssä vaivuin puoli hortoon ja minä näin edessäni "Vainajain saaren". Sumu kohosi korkeiden kallioiden ylle, aallot loiskivat salaperäisesti ja sypressienkin kuulin tällä kerralla suhisevan ja kuiskivan. Mutta sen jälkeen alkoivat kalliot, joille sumupilvien läpi tunkeutuvat auringon säteet valoivat kirkasta hehkuaan, kaikua minulle hyvin tunnettuja synkkiä sointuja. Tämän säestyksen kestäessä lipui alus hiljaa esiin pimeydestä. Paareilla oleva kuollut oli Jegor Morosoff, hänen ylitsensä kumartuneen olennon tunsin itsekseni.
Ollessani vielä tykkänään tuon unikuvani tenhoamana en minä huomannut useita kertoja uudistunutta koputusta ovelleni ja vasta kun se kuului yhä kovemmin huusin minä: "Sisään". Kummakseni ei se kumminkaan ollut Liina-täti, vaan tohtori Lehdén, joka seisoi avatulla ovella nähtävästi neuvotonna uskaltaisiko hän minun asentoni vuoksi lähestyä tai ei. Tuossa tuokiossa olin herännyt täyteen tajuntaan ja seisoin hänen edessään.