"Nemo contra deum nisi deus ipse", "ei kukaan ole Jumalaa vastaan muu kuin Jumala itse", tämä ihmeellinen kieli, joka aina on minusta tuntunut niin tarkoituksettomalta, painaa minua tänään ja minä aavistan sen merkityksen. Oi, te taivaalliset voimat, kuinka minä kadehdin teidän iäistä selvyyttänne, kuinka minua värisyttävät nuo järkähtämättömät intohimoiset voimat, jotka osaksi ulkoapäin tarraavat kiinni elämäämme, osaksi asuvat omassa rinnassamme! —
16 p. kesäk. 1886.
Minun päätökseni on ollut jo kauan sitten valmis. Seuraavana päivänä tuosta ratkaisevasta keskustelusta Voldemar-sedän kanssa ilmoitin hänelle, että minä myönnyin hänen syittensä takia ja kieltäytyisin avioliitosta Jegor Morosoffin kanssa.
Ainoastaan se seikka saisi aikaan muutoksen, jos hän nimittäin äkkiä sairastuisi ja pikainen loppu olisi odotettavissa. Sellaisen sattuessa en minä epäröisi hetkeäkään antaessani vihkiä itseni hänen kanssaan, koska yksistään se antaisi minulle maailman silmissä oikeuden hoitaa häntä.
Voldemar-setä ravisti tosin päätään tätä selitystä kuullessaan, mutta näytti kuitenkin tyytyväiseltä ja on sitten jos mahdollista osoittanut vielä suurempaa sydämellisyyttä ja rakkautta minua kohtaan. Luulen hänen ajattelevan: Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki; pitkä tukka ja lyhyt muisto. Jegorille olen kirjoittanut vain muutamilla sanoilla itse asian, mutta neuvoin häntä Voldemar-sedän luo joka selittäisi hänelle kaiken suullisesti, ja lisäsin sitten:
"Älä koskaan pelkää, että mitään on muuttunut tai voi koskaan muuttua meidän sydämellisessä suhteessamme toisiimme, sillä se on liian korkealla kohtalon tai pienten ihmisten siihen ulettua. Meidän sisäisessä suhteessamme on jotakin verratonta, jotakin iäistä. Uljaana ja vaiti otan minä sinun käsistäsi vastaan eloni kohtalon. Vapaina ja kahleettomina ovat sielumme elävät toistensa kanssa; ne eivät synkkinä kiukuttele kohtalolle, joka ei anna mitään eheää, vaan ovat kiitolliset että he joka tapauksessa ovat tavanneet toisensa tässä elossa. Älä ole neuvoton, kaiuta kaihosi lauluihin, joita minä saan kutsua omikseni, ajattelehan, että tämä kesä kuuluu meille paljon täydellisemmässä ja kauniimmassa muodossa kuin sen edeltäjät, ajattelehan, että löytyy ihminen, joka tuntee sinut hengessä ja totuudessa ja jonka silmissä sinä löydät onnen! Kuinka moni voi sanoa itsestään samaa? Mutta jos huomaisit, että kuoleman tummat varjot lähenevät, niin kutsu silloin minut heti, voidakseni ottaa ne vastaan sinun vierelläsi. Tässä on käteni, Jegor Morosoff, Erna Wolzogen jää luoksesi, kulkekoonpa tiesi helisevissä sopusoinnuissa ylös elon aurinkoisille kukkuloille tai päättyköön niiden hiljaisten, tummien sypressien varjoon, joiden luota elämän viimeinen viheriöivä aalto kainosti vetäytyy takaisin."
Minä en ole vielä saanut vastausta näihin riveihin, mutta olen urheasti alottanut sodan päivien autiota yksitoikkoisuutta vastaan. Tämä ei kuitenkaan ole niin helppoa, sillä Liina-täti kohtelee minua peitetyllä, haikealla osanotolla, mikä saa minut ihan pois suunniltani, ja tohtori Lehdénissä, joka nyt käy meillä yhä useammin vieraana, on minulla selvästi silmieni edessä se tulevaisuus mikä minulle on ajateltu siinä tapauksessa että minusta tulisi oikein kelvollinen ihmislapsi. Kaiken lisäksi on Sofia-serkku palannut häämatkaltaan ja oli eilen kutsunut lähimmät sukulaisensa luokseen uuteen kotiinsa. Sisusta oli upeuden ja maun ihmetyö, mutta sisäinen koristelu jätti paljon toivomisen varaa. Sofia keimailee kuusi jalkaa pitkälle luutnantilleen ja osottaa siten poroporvarillisia taipumuksiaan ja hän on liikuttavan mitätön. Heidän Italia-matkastaan osasi luutnantti kertoa missä hotellissa on hyvä asua ja missä viinituvassa saa parhaan viinin; Sofia valitti ruokaa jota valmistettiin öljyn kera, tarjoilijoita, jotka aina katselivat häntä niin julkeasti. Tätä tehden pusertelivat he alituisesti mauttomalla tavalla toistensa käsiä ja suutelivat toisiaan, nojautuen laillistetun onnensa leveälle perustalle. — Oi, jumalat, jos joku mies tekisi minulle samoin toisten läsnäollen, pitäisin minä häntä kelvottomana narrina. Mutta kun keskustelu lopuksi johtui lähestyviin leiriharjoituksiin ja siitä johtuvaan eroon ja kun molemmat puhuivat siitä kuten uhkaavasta onnettomuudesta, en minä enää voinut pidättäytyä sanomasta:
"Sitä minä en voi ymmärtää. On kuitenkin eittämättömän suuri viehätys ikävöidä rakastamaansa ihmistä ja ettei aina omista sitä mille antaa suurimman arvon. Minusta tuntuu kuin elämältä olisi riistetty etevin sisällys ellei se jäisi meille mitään velkaa, eikä, ainakin joksikin ajaksi, ottaisi meiltä sitä, mitä me ikävöimme ja toivomme."
Sitä seurasi tietysti vastaansanomisen myrsky nuoren parin puolelta, jotka lopettivat sillä vakuutuksella, etten minä ollut pätevä lausumaan mielipidettäni sellaisissa kysymyksissä. Olkoot he oikeassa, minä en ymmärrä poroporvarillista onnea ja omaa rakkausmurhenäytelmääni minä en voisi vaihtaa kolmikymmenvuotiseen rauhallisen avioliiton riemuihin! — — —
19 p. kesäk. 1886.