Ja ikäänkuin hän olisi halunnut karkoittaa muistonkin siitä raskaasta ja katkerasta, mitä hän milloinkaan oli voinut minulle sanoa, sulki hän, tuo hyvä, rakas setä, minut vielä kerran syliinsä ja kutsui minua lapsekseen, Ernakseen.
Yö on jo pitkälle kulunut, mutta minä en saa lepoa. Minä näen yhtämittaa Jegorin kalpeat, jalot, surulliset kasvojen piirteet, kuulen ne kuiskaavat sanat, jotka pusertuivat esiin hänen haavoittuneesta rinnastaan enkä mitään muuta ajattele kuin yhtämittaa sitä, ettei hän saa erota tästä maailmasta ennenkuin minulla on hänen nimensä.
Oi, minähän tiedän liiankin hyvin, mikä tänään on alkanut ja millä tulevaisuudessa on jatkonsa ja loppunsa, mutta minä toivon kuitenkin voivani pusertaa julmalta kohtalolta onnen, joka maailmalle jää salaisuudeksi, ja että minun sallitaan viimeisellä hetkellä olla hänen luonaan. Kuka voi aavistaa mitä on tavata todellinen, alkuperäinen ihminen, joka on oikeaa synnynnäistä aatelia ja jolla on Jumalan armosta kykyä, tahtoa, rohkeutta ja rakastettavuutta. Kaikki nämä olentoraukat, jotka otsansa hiessä nojautuvat saavutettuun, ovat jääneet ainoastaan köyhälistöksi.
3 p. heinäk. 1886.
Ihme on tapahtunut. Kun Jegor on saanut tiedon meidän pikaisesta yhdistymisestämme, edistyy hänen parantumisensa päivä päivältä lyhyin, mutta varmoin askelin; hän on jo saanut nousta vuoteeltaan ja istua ulkona parvekkeellaan. Joka aamu saan minä kukkaistervehdyksen ja lyhyen kirjelapun, missä ei tosin ole mitään uutta, vain aina toistuu siinä sama asia — kuten metsän humina laulaa iäisesti samaa ikivanhaa lauluaan ja puron lirinä kertoo samaa suloista satuaan yötä ja päivää. Vihkiäistemme valmistukset käyvät tasaista kulkuaan ja minusta tuntuu kuin juuri se antaisi Jegorille uusia elinvoimia. — Tosin on meidän laitamme tykkänään toinen kuin toisten kihlautuneiden, joilla on edessään pitkä yhdyselämä. Ei mitään miellyttävää huonekalustoa ole tekeillä, ei mitään juhlien paljoutta, ei mitään häämatkasuunnitelmia, ei ole muuta ajateltavaa kuin siviliviranomaisten luona tapahtuva toimitus ja kirkollinen vihkiminen. Heti sen jälkeen matkustaa Jegor erään luotettavan palvelijan seurassa Sveitsiin ja sieltä Italian järville. Tosin unelmoi hän suhteiden muuttuvan syksyksi ja terveytensä olevan siinä määrin ennallaan että hän voi viettää talven minun kanssani Roomassa. Omasta kohdastani en minä ajattele ensinkään tulevaisuutta, niin, — minä huomaan eräänlaisella alakuloisuudella että minä tuon kauhean kesäkuun päivän jälkeen, jolloin näin niin selvästi vainajain saaren edessäni, olen kadottanut kyvyn nauttia edeltäpäin jostakin riemusta. Sen sijaan on minuun juurtunut syvä epäilys huomispäivää ja kaikkea tulevaisuutta kohtaan, minä tunnen kirjaimellisesti, että ainoastaan nykyhetki kuuluu minulle. Mutta sen vuoksi nautinkin minä siitä niin omantunnontarkasti kuin tuskin kukaan toinen, sen takia iloitsenkin minä jälleen hetken onnesta entisellä elämänhalullani, enkä anna poroporvarillisten sielujen pettää itseäni.
Askel, jonka nyt olen ottamaisillani, on heistä yhtä tavaton, kuin henkilöllisyyteni on heistä liian epäkeskeinen jokapäiväiseen käyttöön. Minä osaan tosin jossakin määrin miedontaa ja muutella persoonallisuuttani, niin että se soveltuu ulkonaiseen seurusteluun ja sen takia nautinkin jonkunlaista yleistä suosiota. Mutta mahtaisinkohan minä voida — jos niin tahtoisinkin — vastata itselleni, jos minä, ihmisten mieliksi miedontaisin ihanteitani, muuttaisin toimintatapaani, jättäisin sanomatta mitä minulla on sydämellä ja tekemättä mitä sydämeni käskee? Siitä johtuu, että tarkkaava ihminen, Erna Wolzogen, nauraa makeasti ihmisten käytökselle, joka milloin hiljaa, milloin ääneen ilmaisee osanottonsa minun hullutteluuni. Ja minkä takia en niin tekisi? Joiltakin näkökohdilta on kaikki huvittavaa, kunhan sitä vain ei kestä niin kauan, että se tulee jokapäiväiseksi ja yksitoikkoiseksi.
15 p. heinäk. 1886.
Jos minä menisin naimisiin samalla lailla kuin toiset, oikeat ihmislapset, niin olisi tänä iltana remuavan juhlallinen hääilta; mutta asiain nykyisellä kannalla ollen on nyt vain hiljainen ilta ennen hääpäivääni. Jegor oli tosin saanut tohtorin suostumuksen saada viettää iltaa meillä, mutta me olemme sen luonnollisesti viettäneet kaikkein lähimpien perheen jäsenten kesken. Mutta tämäkin piiri oli minusta liian suuri, minä olisin kernaasti ollut ilman Sofiaa ja hänen pitkää luutnanttiansa, vieläpä Liina-tätiäkin. Noiden molempien naisten osanottavaiset katseet kiusasivat minua alituisesti, nuoren aviomiehen typerät puheet saivat minut aivan pois suunniltaan tuntiessani kuinka myöskin Jegor siitä kärsi. Minä ymmärrän nyt liiankin hyvin jokaisen hänen katseensa, jokaisen hymynsä, jokaisen hänen kätensä liikkeen, käsitän sydämelläni koko hänen henkilöllisyytensä ja koetan turhaan palauttaa muistiini aikaa jolloin se oli toisin. Huomatessani kuinka se pakko, johon Jegor pakottausi toisten takia, kävi hänelle yhä sietämättömämmäksi ja tuntiessani hänen jokaisen hermonsa väräjävän pyysin hänen soittamaan minulle kerran. Me menimme molemmat soittohuoneeseen johon ei kukaan toisista meitä seurannut. Tuskin olimme päässeet kahden kesken, kun hän kiihkeästi syleili minua.
"Rakkaani", kuiskasi hän korvaani, "sellaiseen kokeeseen et sinä saa minua koskaan enää asettaa. Aina on minulle kiusallista nähdä sinua toisten seurassa, mutta kun näkymätön maailma tunkeutuu tänä päivänä, viimeisenä yhdessäolomme iltana, väliimme, niin saattaa minut tämä onneton oikku sietämättömyyden rajoille."
Minä uskoin villini sanoja, jonka lämpöiset hengähdykset tunsin poskillani, mutta en antanut hänen sitä huomata, vaan puhuin lempeästi ja hellästi hänelle, sivelin aivan hiljaa kiehkuraisen tukan hänen otsaltaan ja onnistuin siten karkoittamaan hänen synkät ajatuksensa. Kun minä kymmenen minuuttia myöhemmin pyysin häntä soittamaan suostui hän kernaasti siihen ja sanoi ainoastaan: