"Näetkös, rakas loihtijattareni, kuinka sinä voit taltuttaa ja ohjata villiä luonnettani ja kuinka mielellään se sinua seuraa, vaikkapa se kuinka terhakasti tahansa nousisi kohtaloa vastaan."
Mutta sen jälkeen soitti Jegor siten, etten edes minä ole koskaan ennen kuullut hänen soittavan sillä tavalla, sillä hän houkutteli esiin norsunluisista koskettimista kokonaisen lemmenkevään, ja kuitenkin soitti hän samaa vanhaa tunnettua laulua unelmoivine sointuineen, yksiäänisine, itseensä sulkeutuneine säveleineen. Se koski sydämeni sisimpään ja sai kyyneleet silmiini ja ennenkuin ehdin niitä estää putoilivat ne käsilleni. Silloin kumartui Jegor alas, imi ne huulillaan ja sanoi:
"Sinä et aavista, rakastettuni, miltä minusta tuntuu ajatellessani eroani. Pitääkö sitten elämän kurjuuden päästä aina niin likelle meitä, ja ojentavatko sitten aina hillittömin tuska ja sydämellisin onni toisilleen kättänsä meidän sydämiemme yli?"
Yksin huoneessani olen minä ajatellut tätä kysymystä ja tulin siihen lopputulokseen, että rakastettuni kuvasti itseänsä oikein, sanoessaan elämänsä olevan kokoonpannun synkistä moll-äänistä ja kaihoavista tuskaisista liiaksi jännitetyistä kolmisoinnuista. Voisiko sitten muuten selittää noita tummia varjoja, jotka niin varhain lankesivat hänen tielleen ja noita ylitse vuotavia rikkauksia, joilla hyvät hengettäret hänet varustivat, kunnes viimeinen, paha hengetär, turmiota tuottavalla lahjallaan teki kaikki tyhjäksi. Loput hänen päivistään ovat tulevat toisellaisiksi, kun minun iloinen luonteeni ajatustensa kirkkaalla, puhdistavalla lähdevirrallaan sysää sivuun Jegorin uhittelevat ja synkät ajatukset ja kun hän tulee vakuutetuksi, että kohtalo on kuitenkin antanut hänelle jotakin, mikä on enemmän kuin puolinaista.
Huoneeni sohvalla on valkoinen atlaspuku, joka huomenna on oleva ylläni, ja sen yllä on läpinäkyvä huntu kuin salaperäinen suloinen satu. Olen rukoillut Jumalalta, että tämän puvun alla sykkisi puhdas sydän, joka on tietoinen niistä korkeista velvollisuuksista, joihin hän sitoutuu; minä olen vielä kerran todenteolla tutkinut itseäni olisiko mikään itsekäs pyyde johtanut minut siihen päätökseen, jota vahva, terve ihmisymmärrys pitää niin hyljättävänä, mutta minä voin täydellä luottamuksella nostaa käteni ylös ja vastata: "ei". Jotakin itsekästä on tietysti jokaisessa inhimillisessä rakkaudessa, äiti näkee lapsessaan oman minänsä, apuatarvitseva olento huutaa Jumalaa turvan tarpeessa, nainen, joka seuraa valitsemaansa miestä, tottelee sitä salaperäistä, vastustamatonta voimaa, jolla luonto on sitonut yhteen molemmat sukupuolet.
Mutta vastaako yksikään näistä suhteista täydelleen minun suhdettani? Enkö minä aivan hyvin tiedä, että Jegoriin on sattunut kuoleman jousi, että hän todennäköisesti voi ainoastaan kutsua minua ollakseni hänen vierellään, kun se synkkä hallitsija, johon hänen rakastettu päänsä on vihitty, ojentaa kätensä sitä ottaakseen? Mutta enkö vielä varmemmin tiedä, että ainoastaan ajatus minusta ja rakkaudestani antaa Jegorille voimaa jäämään vielä tähän pimeään elämään, että hän ainoastaan sen takia tyytyy siihen kohtaloon, joka niin raskaasti painaa hänen väsyneitä hartioitaan? Ja olisinko minä sokea näkemään sitä salaperäistä voimaa, joka sopusointuisesi järjestää yksilöiden kohtaloita, ja unhoittaisinko sen päivän, jolloin ensi kerran näin rakastettuni vainajain saaren edessä ja estin hänet tekemästä väkivaltaista loppua elämälleen. Ei todellakaan tarvitse olla mikään Ifigenia tai Antigone ollakseen suuren traagillisen kohtalon arvoinen, joka vetäytyy syrjään pintapuolisten ihmisten katseilta. Mutta minä tahdon huomenna, kun minä urkujen soidessa ja Jegorin vierellä kuljen valkoisessa puvussani alttaria kohti, voida tuntea itseni papittaren kaltaiseksi ja sanoa: "Minä omistan elämäni vapaehtoisessa palveluksessa sinulle".
16 p. hein&k. 1886.
Säteilevän kauniina valkeni tänä päivänä hää-aamuni, ilma oli kesäisen lämmin olematta silti painostava, taivas sininen ja sydämeni aurinkoinen.
Todellakin on päiviä, jolloin suru ja tuska, sairaus ja kuolema tuntuvat meistä unhoitetulta sadulta, tämä päivä oli sellainen. Myöskin Jegor, joka tuli jo varhain noutamaan minua siviiliviranomaisten luo, näytti niin terveeltä ja iloiselta, ettei kukaan voinut aavistaa kuinka sairas hän aivan äskettäin oli ollut. Charlottenburgin linnan puistossa vietetyn illan jälkeen ajoin minä nyt ensi kertaa kahden kesken hänen kanssaan, mutta tunsin häpeäkseni, ettei eilinen juhlallinen tunnelma ensinkään halunnut palata ja että tuhannet pikku seikat tulivat mieleeni. Minä olin mielissäni siitä, että vaalean sininen, runsaasti koristeltu pukuni oli yhtä alkuperäinen kuin aistikaskin ja että hattuni sopi sille hyvin ja Jegor sanoi minulle sadottain leikillisiä kohteliaisuuksia puvustani ja ulkomuodostani. Hän näytti olevan yhtä ymmällä kuin minäkin, sillä hän siveli hansikastani ja suuteli tulisesti rannettani, niin, vieläpä hän hymyilikin minulle kun eräs vanha nainen vaunuista laskeutuessamme huudahti hämmästyksissään:
"Kas, kuinka kaunis nuori pari!"