Voldemar-setä odotti jo meitä toisten todistajien kanssa siviiliviranomaisten luona, mutta kaikki kävi hirveästi kaupantapaisesti. Turpea virkamies, joka narisevin äänin esitti määrätyt kysymyksensä ja sitä tehdessään tuijotti minuun silmälasiensa läpi kuten maailman yhdeksänteen ihmeeseen, ärsytti minua asennollaan ja ulkonäöllään ja koko toimitus tuntui minusta niin liikemäiseltä, niin tympäsevän jokapäiväiseltä, etten voinut käsittää kuinka voi olla olemassa sellaisia ihmisiä, jotka tyytyivät ainoastaan siihen. Jo kauneusaistikin vaatii minun mielestäni kirkollista vihkimistä. Kuinka vapaaksi tunsinkaan itseni lähtiessämme tuon epämiellyttävän ihmisen luota ja tuosta ikävästä huoneustosta. Kun minun ylleni kotona puettiin valkoinen morsiuspukuni ja myrttiseppele ja huntu kiinnitettiin päähäni tulin jälleen juhlallisen tunnelman valtaan ja astuessani Jegorin vierellä kirkkoon hävisivät viimeiset, turhamaiset ajatukset. Vaikka pappi luopuikin tavallisista kehoituksistaan keskinäiseen rakkauteen, kärsivällisyyteen ja kristilliseen vaellukseen, niin siitä huolimatta tunsin uudelleen niin selvästi kuinka meitä hallitsee korkeampi voima, ettemme itse kohtaloamme tao, mutta sen sijaan on meidän tultava henkisesti suuremmiksi, vapaammiksi ja paremmiksi.
Tänään olivat kaikki ihmiset hyvin kilttejä ja ystävällisiä, jokainen omalla tavallaan. Liina-täti heltyi kyyneliin, Sofia-serkku riippui nyyhkyttäen kaulassani ja kuiskasi:
"Rakas Erna-raukka, verratessani omaa häämatkaani sinun häämatkaasi on sydämeni melkein haljeta."
Minä silmäsin mieheni hienopiirteistä perin intelligenttiä sivukuvaa, siroa kättä, jonka hän ojensi tarttuakseen käteeni, ja annoin Sofialle anteeksi, joka ei tiennyt mitä sanoi. Mutta kirkosta lähtiessäni luulin nähneeni erään pilarin takana tohtori Lehdénin kalpeat ja synkät kasvot, — tämä huomionteko saattoi minulle suuren tuskan ja se vaikutti kuin sanaton syytös.
Meidän täytyi taas sen jälkeen asettua lähimmän perhepiirin keskuuteen, missä tarjottiin joukko hyviä herkkupaloja, joista kuitenkaan ei Jegor enkä minäkään sanottavasti nauttinut, yhtä vähän kuin niistä monellaisista hienoista viineistä, jotka Sofian mies sen sijaan arvosteli erinomaisiksi. Ja sen jälkeen laskettiin meidät vihdoinkin, vihdoinkin kahden kesken pieneksi hetkeksi, hyvästiä sanoaksemme, minun omaan huoneeseeni, johon rakastettuni ensi kerran astui. Jo portaissa kuiskasi Jegor minulle:
"Serkkusi näyttää niin tyhmältä ja samalla niin julkean terveeltä, että hänen näkemisensä kiusasi minua äärettömästi", mutta hän vaikeni äkkiä astuttuaan huoneeseeni, joka pianoni, taulujeni, kirjoituspöytäni ja palmujeni takia näyttää niin kodikkaalta. Tuota pikaa oli hän kirjoituspöytäni vieressä ja katsoi kättä jonka ääriviivat kuvastuivat selvästi punaista samettialustaa vasten.
"Se on alkuperäinen jäljennös, jonka isäni on saanut Pompeijista", vastasin minä hänen kysyvään katseeseensa. Silloin katsoi Jegor minuun hymyillen ja asetti kätensä sen viereen. Vaikka yhtäläisyys muistossanikin oli ollut suuri, niin todellisuudessa tuli se aivan suuren suureksi. Ulkonaisissa silmissäni sulivat molemmat kädet yhdeksi, sisäisissä silmissäni hävisi aika ja paikka ja suuri maailman kirja avautui ja aikoja sitten täyteen kirjoitettu sivu oli edessäni! Oliko se todellakin Jegor, joka oli jalkaini juuressa ja kiersi kätensä polvieni ympäri ja kuiskasi:
"Rakkaani, oletko sitten tyyten unhottanut, että me jo kerran ennen, harmaassa muinaisuudessa olemme kohdanneet toisemme tämän maan päällä? Sehän tapahtui Bajaessa, tuossa erittäin siveettömässä paikassa, jonne minä — oikea keisarin aikuisen Rooman lapsi — olin lähtenyt nauttimaan elämästä sen aikuisten tapojen mukaan. Siellä lämpöisessä auringon paahteessa, josta johtuu niin ylellinen elämä, hermostuttavassa, tuoksujen täyttämässä ilmassa ja silmiä sekä aisteja juovuttavassa väriloistossa kasvoivat minun hillittömimmät himoni suurin määrin. Tulipa kerran päivä jolloin aijoin murhata vihatun kilpakosijani — me kilpailimme erään arvottoman henkilön suosiosta — ja minulla oli jo kiiltävä teräs sitä varten mukanani. Matkallani kohtasin sinut. Sinä tulit puhtaana ja koskemattomana kuin kevätaamu sukulaistesi seurassa Pompeijista. Lempeiden, kiinteiden silmiesi loisteen edessä pakenivat kaikki epäpuhtaat voimat. Minusta tuli toinen, parempi ihminen, sillä ainoastaan sinä olit kaikissa ajatuksissani ja tunteissani. Minä kosin sinua ja sain sekä sinun, että isäsi myöntymyksen.
"Etkö enää muista sitä päivää, jolloin minä toisten vierasten seurassa kuljin teidän pylväskäytävänne läpi kukilla koristettuin pluviumiin ja tricliniumissa istuuduin matalan pöydän ääreen? Minulla oli punainen ruusukiehkura tukassani, julkisesti uhrasin Backukselle, mutta kuitenkin salaisesti rakkauden jumalattarelle. Syötyämme hiivin minä huoneeseeni, missä sinä maalattujen, suloisten amor-kuvien parissa unelmoit viattomia unelmiasi onnesta ja rakkaudesta, ja minä kerroin sinulle uudesta, upeasta talostani, johon sinä Roomassa vierelläni astuisit. Rakkaani, täytyykö minun vielä muistuttaa sulle sitä, kuinka sinä hyvästiä heittäessämme otit tukastani pari tumman-punaista kaksoisruusua, jotka kasvoivat samassa varressa, revit pois terälehdet ja annoit niiden veripisarain tavoin pudota valkoiselle, purppuralla reunustetulle puvullesi?
"Sinä väitit sen olleen huonon enteen, mutta minä suutelin sanat huuliltasi ja kuiskasin pieneen korvaasi että sinä jo seuraavana päivänä samoihin aikoihin olit omani. Oi ihmisajatusta, ihmiskohtaloa! Lähdettyäni luotasi ja kuljettuani forumin yli ja siitä käännyttyäni kadulle, missä suuri jalokivikauppias asui, ostaakseni häneltä kallisarvoisen koristeen suloiselle rakastetulleni, niin siinä kohtasi minut laavasade. Ja minun täytyi kadota varjojen valtakuntaan ennen kuin olin elänyt kauneinta päivääni!"