"Tätä kauheaa eroa", mutisi hän, mutta kohosi sitten äkkiä ylös, painoi suutelon huulilleni ja oli jo oven ulkopuolella ennen kuin minulle selveni että se oli hänen hyvästijättönsä.
En seurannut häntä, sillä minä tiesin kuinka hän vihasi hyvästijättöä toisten läsnä ollessa.
Nyt on jo juna vienyt rakkaani kauas, mutta minä en vieläkään kykene riisumaan morsiuspukuani pois. Kaikki ympärilläni tuoksuu ruusuille, sillä Jegor oli tuhlaamalla koristanut huoneeni mitä valituimmilla ruusuilla. Hänen mielestään kuului sellainen ruusuneitsyelle. Sormessani oleva vihkimäsormus tuntuu niin oudolta ja painavalta, mikä osoittaa etten minä vielä ole tottunut tuohon suloiseen kahleeseen. Oi, kuinka rakastan tätä sormusta, joka antaa minulle oikeuden sairaudessa, hädässä ja kuolemassa seisoa Jegorin vierellä. Kuinka tulisesti suutelenkaan sitä sen takia. Laillisuus on kuitenkin hyvä asia.
Berlini 3 p. syyskuuta 1886.
Olen palannut Sylt'ista ja Helgolannista, jossa olen kuluttanut neljä viikkoa Voldemar-sedän ja Liina-tädin seurassa. Pieni, siellä oleva yleisö tunsi luonnollisesti tarinani, joka tuulen siivillä oli kulkenut edelläni ja suhtautui se minuun jokaisen oman yksilöllisen käsityksen mukaan. Kunnioitettavat, oikeat äidit pitivät minua hunningolle joutuneena, vanhemmat herrat epäkeskeisenä, nuoret tytöt pitivät minua omaperäisenä ihmisenä ja naimaikäiset miehet naisena, jota voi rakastella ilman epämiellyttävää seurausten pelkoa.
Oi, tuskin löytyy mitään vaikeampaa kuin asua suuri suru sydämessä aivan vieraassa ympäristössä ja tällöin tuntea itsensä kykenemättömäksi vetäytymään itsekkäästi ja epäkohteliaasti pois toisten ihmisten seurasta ja pysyttäytymään etäällä heidän pienistä mieliteoistaan ja jokapäiväisistä keskusteluistaan. Millä kiihkeällä tarkkaavaisuudella minä tarkastelinkaan ensimäistä postilaivan häivähdystä taivaan rannalla, joka toi tullessaan kaivatun kirjeen Jegorilta. Ne tosin kertoivat yhä sen terveydentilan edistyvästä parantumisesta — hän voi jo olla kävelylläkin joitakin tunteja — mutta myöskin päivä päivältä lisääntyvästä alakuloisuudesta. Jegor ei tunnu uskovan tuleviin hyviin päiviin ja odottaa talvea kauhulla aina sen ainoan ajatuksen kiusaamana että minä voisin tulla liian myöhään.
"Myöskin tänä hiljaisena aikana", kirjoitti hän minulle kerran, "on tärkein pyrintöni ottaa jokaisesta hetkestä kaiken siinä tarjona olevan sisällön. On kuitenkin eräs seikka, joka minua suuresti kummastuttaa. Kun ennen kaunis maisema, suuri puu, herätti minussa hiljaista riemua, niin tekee sen näkeminen nyt, kun kaikki näyttää minusta kaksinkerroin kauniimmalta, usein alakuloiseksi."
Ja toisella kerralla:
"Minä olen seissyt kauan ikkunan ääressä ja antanut tuulen leikkiä ruskealla tukallani. Vain sinä, rakastettuni ja kaikkivoivat luonnon voimat saavat sen tehdä, jokainen muu kosketus pääni hiuksiin saattaa minulle ruumiillista kärsimystä. Mutta kun tänään katselin kuinka viheriät lehdet leikkivät sateessa kuin hulluja naamiohuveja, katseli elämä minua niin synkin silmin, että minulla oli vain yksi ainoa toivo, että se kerta kaikkiaan seisahtuisi. Erotessani sinusta, toivoin voivani luoda — mutta oi, minä olin unhoittanut että päivällä ajatellaan toisin kuin yöllä."
Heti kun olen tällaista lukenut, nousee eteeni jättiläismäisin rungoin vanha epäilys: teinkö oikein seuratessani lääkärin määräystä. Sen jälkeen kysyn aina uudelleen itseltäni, enkö minä lyö laimin velvollisuuttani tuomitessani rakastettuni tuohon kauheaan yksinäisyyteen?