Parhaimpana lohtuna ja virkistyksenä sielulleni oli Voldemar-setä, jonka kanssa minä Helgolannissa voin seurustella paljon perusteellisemmin kuin kotona, jossa hänellä ei koskaan ole vapaahetkiä. Liina-täti vieroi tietysti merellä oloa ja keksi syyksi meritaudin, mutta itse asiassa pelkäsi hän ainoastaan kallista henkeänsä.
Siitä syystä jouduimmekin me molemmat purjehtimaan usein kahden kesken aaltojen vyöryessä yli purren, tai katselemaan rantavalleilta kuinka virta ja tuuli saivat aallot leikkiin. Toisinaan istuuduimme me aivan rauhallisesti hiedalle meren vyörytellessä mainingeitaan hiedalla, tai katselimme me kukkuloilta kuinka palava auringon pallo purppuran punaisena vajosi mereen. Ne olivat parhaita hetkiäni, jotka käytin tutustuakseni Voldemar-sedän avulla lähemmin metafysiikan ja uudestasyntymisopin mysterioihin, jotka helposti ymmärrettävistä syistä tuon merkityksellisen illan jälkeen niin suuresti kiinnittivät mieltäni. Oli vaikeaa saada hänet keskustelemaan tästä aineesta, sillä hän pelkäsi että kysymykseni johtuivat tarpeettomasta uteliaisuudesta saada selkoa salaisista asioista, samalla hän myös epäili kykyäni voida käsittää niin tavattomia asioita. Mutta sitten kun sain poistetuksi nämä ennakkoluulot ja todistetuksi, että minä, vaikkakin vaivoin, voin seurata hänen ajatuksen juoksuansa, unhoitti hän usein vähemmän kehittyneen kuuntelijansa ja kertoi avomielisesti niistä asioista, jotka koko hänen elinaikansa olivat näyttäneet hänestä syvällisemmiltä ja saaneet hänet tutkimaan sekä vanhoja että uusia filosofeja.
Aluksi selitti hän minulle Kantin terävä-älyistä oppia ajan idealiteetistä, todisti minulle, kuinka aika kuului vain ilmiölliseen maailmaan, se on eräs meidän tietomme muoto, mutta itsessään sillä ei ole todellisuutta. Todellisuus on tuon suuren ajattelijan mukaan ainoastaan oliolla itsessänsä, "ikuisissa aatteissa", kuten Plato, "elämän halussa", kuten Schopenhauer sen sanoisi. Kaikki nämä erilaiset sanontatavat kuuluvat ainoaan muuttumattomaan, jolla ei oi alkua, jatkuvaisuutta tai loppua, kaiken elämä perussyyhyn, josta ajan ja paikan puitteissa yksilöt keskeymättä syntyvät ja kuolevat ihmiskunnan keskeymättä eläessä ja edelleen olemassa ollessa. Edelleen selitti hän minulle että ainoastaan ihmisen äly ja sen mukana luonnollisesti hänen tajuntansa ja käsityskykynsä tehdään olemattomaksi kuolemassa, mutta ei itse ydintä, tuota häviämätöntä oliota itseänsä tai halua elämään. Se ryöstäytyy aina uudelleen esiin luonnon sylistä mikä taas jälleen ottaa lapsen vastaan heidän ollessa väsyneitä ja elämään kyllästyneitä eikä salli niistä yhdenkään joutua hukkaan vaan antaa heidän, joskin toisen muotoisena, uudelleen alkaa kiertokulkunsa.
Voldemar-setä sanoi minulle myöskin että eräs meidän suuremmista ajattelijoistamme on esittänyt meille tuossa vanhojen käsityksessä unen ja kuoleman veljeydestä olleen viisauden siten, että kuolema vaikuttaa aina samoin sille häviämättömälle osalle ihmisestä, kuin uni vaikuttaa yksityiselle ihmiselle. Virkistyneinä, raittiina sekä varustettuna toisellaisella älyllä alkavat nämä lyhytaikaiset oliot uuden elintavan päästäkseen siten parempiin tuloksiin ja korkeampaan tietoon.
Kysymykseeni, olikohan tämä niin varmaa vastasi Voldemar-setä, että sen epäileminenkin oli jo rangaistavaa kevytmielisyyttä. Vaikkapa me suuntaamme katseemme minne hyvänsä niin näemme me kaikkialla luonnossa asteettaista kehitystä ja ainoastaan edellyttäen yksilön uudestasyntymisen on hänen täydelliseksi tulonsa mahdollinen. Kun ihmisen ollen muuttumattomasti sidottuna syyperäis-yhteyteen, täytyy välttämättömästi tehdä siten kuten hän tekee, niin voi ainoastaan kuolema vapauttaa hänet itsestään ja valmistaa hänelle tilaisuuden edelleen ja ylöspäin kohoavassa linjassa itsensä kehittämiseen uudistetussa muodossa.
Myöskin Lessing tunsi tämän välttämättömyyden koska hän sanoo "ihmissuvun kasvatuksessaan":
"Mutta kun lopuksi kaikki todistaa meille että ihminen ihmisyytensä ensimäisellä ja alimmalla asteella ei olekaan siihen määrään tekojensa herra, että hän voisi noudattaa siveyslakeja." Järjen kehityksen kautta, jatkoi Voldemar-setä, voitetaan ainoastaan tekojen lainmukaisuus, mutta ei koskaan siveellisyyttä, joka on sidottuna oman persoonallisuuden lakeihin ja joka on peräisin ihmisten sisäisestä olemuksesta. Mutta siveellisyyden edessä täytyisi jokaisen tuntea vastuunalaisuutta.
Saadakseni paremman yleissilmäyksen olen minä tähän asettanut kaikki selvästi yhteen mitä minulla oli tapana aina seikkaperäisesti merkitä muistiin sellaisten keskustelujen jälkeen. Ne olivat minun onnellisimpia hetkiäni, sillä näillä keskusteluilla oli sama voima, kuin Orfeuksen lauluilla; tuskan ja epätoivon peto, joka niin usein minua uhkasi, nukahti niiden ajaksi; näiden suurten ajatusten vaikutuksesta unhotin minä oman pienen persoonallisuuteni — niin, vieläpä Jegorinkin. Oi, ne tuntuvat minusta paljon käsitettävämmiltä ja luonnollisemmilta kuin se oppi, jota minuun oli vaivalla istutettu, että ihminen oli muodostunut tyhjästä ja eläisi täällä vähän aikaa herätäkseen sen jälkeen taivaassa kirkastetussa muodossa ja ylösnousemuksen päivänä yhdistettäisiin jälleen lihaan ja luuhun. Kuinka paljon lohdullisempaa onkaan usko edistyvään kehitykseen verraten vanhaan raakaan aineelliseen käsitykseen, joka meidän aikanamme jälleen voittaa maaperää ja tunnustaa ainoastaan aineen olevaisuuden joskin muuttuneessa muodossa. Tämä sisältää kuitenkin olevaisuuden koko eetillisen päämäärän kieltämisen ja antaa itse elämän vajota tarkoituksettomaksi leikiksi. Voldemar-setä on sitä mieltä, että eteville ajattelijoille on kaiken alkuperä aina mitä erilaisempien kysymysten takana ja että kaikkina aikoina on ollut nerojen asiana nähdä ajan ilmiöissä jotakin iäistä.
Millaiseen suhteeseen mahtanee tohtori Lehdén näihin kysymyksiin nähden asettua, jos hän edes viitsii niitä lähemmin ajatellakaan? Minä pelkään hänen oikean aikansa lapsen tavoin kiintyneen yksityisiin ilmiöihin ja tieteellisiin tutkimuksiinsa sekä olevan välinpitämättömän jalojen henkien suurille ajatuksille.
20 p. marrask. 1886.