On omituista kuinka toisinaan vaikeakäsitteiset totuudet aivan äkkiä kokemuksen avulla meille selviävät. Kun Voldemar-setä ennen tapansa mukaan lausui mielilauseensa: "emme me ihmiset ole ajassa, vaan aika on meissä", niin tuntui se minusta yhtä hämärältä kuin tarkoituksettomaltakin. Mutta kun nyt ajattelen millä noitamaisella kiireellä ne viikot menivät, jotka kesällä elin yhdessä Jegorin kanssa ja vertaan sitä aikaa tämän syksyn kulun hitauteen, niin ei voi tehdä muuta kuin yhtyä Voldemar-sedän mielipiteeseen.
Jegor oleilee tätä nykyä Davoksessa, johon häntä neuvoi menemään lääketieteellinen auktoriteetti, jonka puoleen hän viimeiseksi kääntyi. Vasta kovan taistelun jälkeen päätti hän viettää talven yksin ja maanpaossa sellaisessa kylpypaikassa, ja siihen suostui hän ainoastaan minun kiihkeiden pyyntöjeni takia, vaikkakin sillä selityksellä, että se on viimeinen uhraus, johon hän suostuu sairautensa ja minun takiani. Minä tulin ajatelleeksi erästä keskustelua joka minulla oli Jegorin kanssa vähää ennen hänen matkustamistaan, jolloin hän jo voi paljon paremmin.
"Älä luule", sanoi hän silloin minulle, "että minä milloinkaan voin tulla terveeksi jälleen, vaikka se toisinaan siltä näyttäisikin. Se ei ole sairauteni, vaan sieluntilani, joka minut tappaa; liekki sisässäni palaa liian suurena siihen pieneen vahamäärään nähden, joka ympäröi sydäntä. Niin, jos voisin saada itseni työskentelemään, ajattelemaan ja tuntemaan puolella voimalla niin voisin kenties pidentää elämääni vielä parilla vuodella, mutta silloin en saisi olla oma itseni. Kun minä lapsena ollessani olin juossut tai tanssinut ja minun sallittiin juoda vähän vettä aivan pienissä erissä, niin minä kieltäysin siitä ja odotin kunnes voin saada tyhjentää koko lasin yhdellä kertaa. Ja samoin on ollut kaikenkin laita. On luonteita, jotka eivät voi tulla toimeen sillä pienellä onni-määrällä, joka lankeaa useimpien ihmisten osalle, vaan he odottavat, kunnes tulee heidän aikansa nauttia sitä täysin siemauksin."
Ja samalla tavalla kokoaa Jegor nytkin tämän kuolleen talvikauden aikana voimia, voidakseen, kuten hän kirjoittaa, kestää Rooman ihanuuden, kokoaa voimia voidakseen taiteensa avulla antaa muodon sille, jota hän vielä sielussaan tuntee ja mikä hänen väitteensä mukaan on kehittynyt vasta minun rakkauteni lämmön vaikutuksesta. Minun tehtävänäni on sillä välin huolehtia, että se linna on oleva valmis, jossa me tulemme elämään rakkautemme lyhyen sadun, jonka jälkeen me vapaaehtoisesti ja ennen aikaansa tulemme asettamaan pienen, tuon pienen sanan "loppu". — Ennen aikaansa? Niinkuin ei se kertomus olisi kaunein ja enimmin jännittävä, joka äkkiä katkeaa ja jää katkelmaksi.
Erään tutun nuoren arkkitehdin olen antanut vuokrata, tehdä lisää rakennuksia ja miellyttäväksi sisustaa erään huvilan Porta del Popolon ulkopuolella. Vieläpä on huolehdittu saksalaisten lämmityslaitosten hankkimisestakin siltä varalta, että kevät sattuisi olemaan kylmä, mutta sitäpaitsi myöskin paljon sellaista, jonka pitäisi virkistää kauneudenjanoista silmää. Minä olen saanut piirustukset jokaisesta huonekalusta, kuin myöskin jokaisesta puutarhan kukkapenkereestä, joita varjostavat muutamat korkeat ja tummat sypressit. Ensi kertaa elämässäni tunnen rikkauden suloa voidessani kaunistaa rakastettuni ulkonaisen elämän.
Minä en kuitenkaan ole ajatellut yksinomaan meitä ja meidän lyhyttä onneamme, vaan myöskin toisessa suhteessa olen järjestänyt asiani. Sitten kun minä yhä enemmän olen tutustunut ihmisten jälleensyntymisoppiin, tunnen minä, harvinaista kyllä, lähempää yhteystunnetta tulevaan sukupolveen ja toivon voivani vähäisellä kyvylläni tasoittaa moniaiden sen lasten vaikeuksia. Kun Jegorilla ei ole ensinkään läheisiä sukulaisia ja minun sukulaiseni ovat varakkaita, niin olen kypsän harkinnan jälkeen määrännyt että kuoltuani lankeaa koko omaisuuteni lahjoitusrahastoksi varattomille musiikin-oppilaille. Voldemar-sedän silmät suurenivat kertoessani hänelle ensikertaa suunnitelmastani ja hän esitti kaikellaisia vastaväitteitä ja selvitteli lainopillisella tarkkuudella kaikki ne mahdollisuudet, jotka voivat kohdata nuorta rouvaa ja vieläpä nuorta leskeäkin. Minä vastasin hänelle että minä en suinkaan ollut sitonut itseäni ehdottomasti, vaan voisin muuttuneissa olosuhteissa tehdä uuden testamentin. Vasta sitten, kun hän tuli varmuuteen päätökseni järkähtämättömyydestä, myöntyi hän. Me olemme antaneet erään notarion laittaa toivomukseni kirjalliseen muotoon ja tallettaneet täkäläiseen oikeusvirastoon kysymyksessä olevan lahjoituskirjeen testamenttinani. Minun täytyy myöntää, että silloin tunsin omituisen tunteen.
Sen jälkeen on setä pitänyt minua silmällä varkain, mutta tarkasti ja keskeymättä. Hän on vielä entistäkin ystävällisempi, haluaa minut yhä useammin luoksensa, mutta kun minä iltasin istun käsitöineni hänen vieressään tai laulan hänen toivomuksestaan, katselee hän minua ja minä huomaan katseessa syvää tuskaa. Niin, kun minä taannoin lauloin pari venäläistä kansanlaulua, jotka Jegor oli kääntänyt ja lähettänyt minulle, täyttyivät Voldemar-sedän silmät kyyneleistä. Näissä yksiäänisissä sävelissä on tosiaankin jotain äärettömän surullista, joka etupäässä soi mollissa, samoin myöskin noissa yksinkertaisissa sanoissa usein toistuvine loppusäkeineen. Niissä väreilee kohtaloonsa alistuvainen henki, joka ainoastaan häivähtää esiin kuin unentapainen aavistus. — —
26 p. helmik. 1887.
Eikö tule koskaan loppua tälle talvelle karnevaalikujeineen ja iankaikkisine huveineen. Väittää niiden huvittavan minua, olisi aivan liiaksi sanottu, vaikkakin jokainen, joka näkee minun iloisesti nauravan ja puhelevan seuraelämässä varmaan luulee niiden sitä tekevän. Mutta se tapahtuu kuitenkin melkein yksinomaan tunnontarkkuudesta kun minä tiedän Voldemar-sedän panevan suuren arvon seurustelutaitooni, kuten hän sitä kutsuu. Tänä lyhyenä aikana, jonka vielä vietän hänen läheisyydessään, on hän, tuo rakas, hyvä setä, saava pitää minut kokonaan omanaan. Se ei kuitenkaan olisi niin vaikeaa, ellen minä olisi yhtä yleisen kuin tarkoituksettomankin uteliaisuuden esineenä. Kun nuori, rikas tyttö menee naimisiin jotensakin varattoman taiteilijan kanssa, on näiden ihmisten mielestä tämä jo rikos; kun hän ojentaa vaikeasti sairaalle miehelle kätensä — se on heiltä oikea hulluus. Mutta kukapa heidän kanssaan lähtisi käräjiä käymään?
Voidaanko kenties sanoilla selittää musiikin tenhovoimaa, tai sanoa mitä rakkaus on. Se on jalo, usein häväisty sana! Sinun ruhtinaallisen manttelisi suojaan kätkeytyy niin monet alhaiset himot, niin raaka omanvoiton pyynti ja niin suuri määrä yhteiskunnallista järjestelyä, jota kutsutaan avioliitoksi, sekä hetkellisimmät tunteet. Olenko sitten itse uskonut kärsivällisen rakkauden ihmeeseen, joka kaikki kärsii, kaikki uhraa? Enkö minä syntymäpäivänäni aivan vakavasti ajatellut mahdollisuutta ojentaa käteni tohtori Lehdénille? Ja jos hän olisi ennen tuota vaiherikasta toukokuun päivää aivan avomielisesti sitä pyytänyt, olisi hän todennäköisesti ollut puolisoni. Siten olisi maailma varmasti saanut yhden onnettoman naisen lisää. Sillä luonnon järjestykselle ovat kaikki inhimilliset säännöt ja yhteiskunnalliset aitaukset heikkoja, mutta voi sitä olentoraukkaa, joka sotkeutuu siihen päättömään sotaan Jumalan ja tämän maailman epäjumalien välillä.