Rakas tohtori Lehdén on toki todellinen mies. Minä en koskaan voi unhoittaa, mitä ritarillisia palveluksia hän on minulle tänä talvena tehnyt. Kuinka usein hän onkaan, kun ihmiset vaivasivat minua teeskennellyllä, epähienolla osanotollaan, tullut väliin kertomalla jonkun hyvän ja hauskan jutun, joita hänellä aina oli valmiina. Millä taidolla hän ymmärsikään jo etukäteen estää kaikki vaivaavat kyselyt Jegorin sairaudesta. Jos olin surullinen, mukautui hän mielentilaani, mutta ymmärsi kuitenkin reippaan luonteensa avulla tehdä minut iloiseksi jälleen. Nähdessäni hänet noin reippaana ja iloisena en voinut oikein uskoa häntä samaksi tohtori Lehdéniksi, joka oli niin syvästi suruissaan seuratessaan minua kerran Jegorin luo. Minä olen kuitenkin kovin iloinen sen takia, että häneltä on tuo tunne mennyt ohi jo aikoja sitten. Se on todellinen onni; hän ei näytä ensinkään onnettomasti rakastuneelta.
Talvikuukausina oli Jegorin terveys alituisesti vaihteleva, nyt odotan lähimmässä tulevaisuudessa ratkaisevaa kirjettä. Huvila Roomassa on valmis ja on täysin järjestyksessä onnemme unelmaa varten, mutta sydämeni sisimmässä on vakaumus, että tämä unelma muuttuu kaikkien unelmain utuvaltakunnaksi.
Ennen aikaan ovikellon soidessa ajattelin sen aina tietävän jotakin erittäin kaunista ja ihanaa, nyt taas jokaisen soiton kuultuani pusertuu sydänparkani kokoon pelossa, että tällä kertaa on se sähkösanoma, joka kutsuu minua puolisoni sairasvuoteelle!
8 p. maalisk. 1887.
Nyt on vihdoinkin tullut kirje, joka tuo selvyyttä tähän sekavaan ja särkyneeseen elämään! Viimeinen Jegorin keuhkojen tarkastus on osoittanut, että tosin ei mitään pikaista vaaraa ole uhkaamassa, mutta että sairaus e; kuitenkaan ole silti ottanut asettuakseen.
"Tämän tuomion kautta", kirjottua hän minulle, "on etevä lääkäri todentanut sen, minkä minä jo kauan sitten tiesin, nimittäin että minä kuulun tämän maailman perinnöttömiin, ja että tuo paljon ylistetty luonto, joka on niin antelias suvulle, on minuun nähden antanut tuskin yksilöllekään välttämätöntä. Tosi on: luonto on herramme ja mestarimme, eikä kukaan rehellinen ihminen sitä syytäkään, vaan alistuu hiljaa. Minä haluan kuitenkin varoa itseni muutamilta sen pikku piloilta, joihin minulla olisi tilaisuus joutua. Niihin kuuluu ennen kaikkea aivotuberkuloosi. Joka sen kynsiin joutuu, siltä riistää se älyn, taivaisen lahjan ja alentaa hänet eläimiäkin alemmaksi, kuolettaa hänen aistinsa ja ymmärryksensä. Tällaisten mahdollisuuksien odotuksen slaavilaisen pelvon 'jotakin kuoleman jälkeen' perusteella jätän tämän maailman rahvaalle, minä omalta kohdaltani jätän tämän maailman kuten jalosyntyinen, heti kun tunnen hetkeni lyövän."
"Mutta sitä ennen, suloinen Ernani, on meillä vielä jälellä elettävänä vanhassa Roomassa satu, joka saa jumalatkin kateellisiksi. En koskaan, en koskaan palaa minä siihen hulluun ajatukseen, että haluaisin suojella sinua rakkaudeltani ja kärsimykseltäni. Minkä elämme, sen elämme yhdessä ja matkan sinne äänettömälle saarelle, sen vielä äänettömämpiin suojiin aloitamme me yhteisesti. Mutta kuten sanottu, tämä on vielä kaukana tulevaisuudessa ja sitä ennen on kai tuntilasi suova minulle vielä monta minuuttia kuullakseni sinun rakasta ääntäsi, katsoakseni sinun syviin silmiisi ja suudellakseni suloisia käsiäsi. Oi, sinä teet minut niin rikkaaksi, sinä rakkahin, niin rikkaaksi, mutta sinä oletkin minulle enemmän kuin koko maailma, sanomattoman paljon enemmän! Pian, pian me yhdistymme, pian olet sinä käsittävä ne soinnut, jotka kulkivat sieluni läpi silloin, kuin minä sydän täynnä kuljin via mala'lla kuunnellen Reinin kohinaa ja katsellen taivaan tähtisikermiä. Voi hyvin, kuuntele rukoustani, että sinä niin pian kuin mahdollista lähdet matkalle. Minä en voi kirjottaa enempää tänä päivänä, minua niin liikuttaa paljas ajatuskin tästä onnesta, minun täytyy lähteä ylös korkeille, valkoisille vuorille tai alas laaksoon lehtikuusien varjoon."
"Puiden suhina laulaa sydämeni lepoon, antaa minulle rauhan ja järjestää sävelaallot, jotka sielussani väräjävät. Niin, täällä ylhäällä kukkulalla on vielä talvi ja lunta, mutta tasangolla uskaltautuvat jo vuokot esiin ja orvokit hierovat unen silmistään. Kesä on niin etäällä, niin kaukana, minä tuskin muistan kuinka kesällä eletään. Oi, rakastettuni!" — — —
Tämän kirjeen luettuani ilmoitin heti Voldemar-sedälle, että olin päättänyt Jegorin määräämällä ajalla kohdata hänet Roomaan mennessä. Hän ei tehnyt ollenkaan vastaväitteitä vaan auttoi minua niin paljon kuin voi matkavalmistuksissa. Ja vaikka minä olin jo kauan salaisesti tehnyt valmistuksia, niin on kuitenkin vielä paljon jälellä hankittavaa ja järjestettävää. Kysymyksessä on myöskin ulkonaisen ihmiseni pukeminen mahdollisimman edulliseksi, sillä oikeana taiteilijana rakastaa Jegor myöskin rakastamansa kuvan puitteita. Ja on omituista, millä huolellisuudella ja hellyydellä valitaankaan niitä vaatteita, joilla toivotaan viehättävän rakastettuansa ja mihin henkilölliseen suhteeseen tullaankaan jokaiseen hattuun, jokaiseen päivänvarjoon, jolla hänen katseensa tulee lepäämään. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka eivät siihen pane mitään merkitystä. Minun mielipiteeni mukaan ei maailmassa ole mitään ehdottomasti ulkonaista, myöskin niillä esineillä on jotain syvästi sisällistä, myöskin ne kuuluvat ihmisen henkilöllisyyteen! — — —
Näiden pienten huolien keveässä aaltoleikissä virtaa vastustamattomasti esiin rakkauteni vuolas virta. Minä hyväksyn täydellisesti Jegorin päätöksen, minä olen omasta puolestani valmis silmänräpäyksessä seuraamaan häntä.