Intiaanien tapaa, polttaa lesket miesten ruumisten päälle, kutsutaan liian raakalaiseksi ja minä myönnän että lakina se on kammottava. Mutta ajatus on suuri ja kaunis, ainoastaan liian kaunis mitättömille ihmisille. Maailmaa, missä ei enää eläisi Jegor Morosoffia en voi ajatella —; mikäpä sitten estäisi minua jättämästä sitä hänen kanssaan.
11 p. maalisk. 1887.
Matka-arkkuni ovat valmiina ja ovat ne nielleet avonaiseen kitaansa kaikki ne lukemattomat loistoesineet, joita ylhäinen nainen tarvitsee. Kirjat ja nuotit aloittivat jo muutama päivä sitten matkansa alppien yli. Tänään olen saanut loppuun pitkän hyvästeilläkäynnin jonon ja saanut mukaani sylin täyden hyviä neuvoja ja hurskaita toivomuksia. Minulla oli kuitenkin toisinaan kummallinen tunne ajatellessani: kaikkia näitä ihmisiä et sinä koskaan enää saa nähdä; niin, oikeinpa sydämeni pehmeni kun tullessani Sofia-serkkuni luokse tämä kysyi enkö haluaisi ruveta kummiksi sille pienelle maailman asukkaalle, jota hän odotti. Onneksi huolehti hän kuitenkin itse siitä, että minun alakuloinen tunnelmani hävisi hänen seikkaperäisen kertomuksensa kautta, niistä palvelijatarhuolista jotka hänellä nykyään olivat. Me erosimme kuitenkin sydämellisemmin kuin koskaan ennen ja minä pyysin hiljaisuudessa häneltä anteeksi kaikki ne pahat ajatukset, joita niin usein olin hänestä ajatellut. Mutta, Herra Jumala, eihän hän voi typeryydelleen mitään, ei kukaan ihminen voi, sehän on tunnettua, hypätä yli oman varjonsa.
Vaikeammaksi kävi minulle selvittää laskuni Liina-tädin kanssa. Koko hänen olentonsa vaikuttaa minuun kuin väärin viritetty soittokone, jokainen siitä otettu ääni saattaa minulle melkein ruumiillista tuskaa. Syvälle juurtunut tai pikemmin synnynnäinen vastenmielisyys vallitsee meidän molempien välillä. Minä en voi kestää hänen läheisyyttään ja tiedän, ettei hänkään minua kaipaa. Oltuani hänen seurassaan jonkun hetken tunnen itseni niin alakuloiseksi ja hölläksi, kun taas Voldemar-setä ja Jegor vaikuttavat elähdyttävästi minuun. Heidän läheisyytensä kohottaa elintoimintaani; voimia, joita en itse aavistanutkaan, liikkuu silloin sisässäni ja uudet ajatukset pyrkivät selvyyteen ja saavat ilmaisumuodon oikeissa sanoissa. Oi, Liina-täti, tässä elämässä on meidän kohtaamisemme ollut hedelmätöin, toivokaamme, että me toisessa elämässämme vaikutamme toisiimme hyväätekevämmästi.
Tuntia myöhemmin. Kuinka on mahdollista, että ihmissanat voivat nostaa sellaisen vallankumouksen sisässämme! Istuin vielä päiväkirjani ääressä, kun Voldemar-setä koputti ovelleni ja pyysi minua puolen tunnin kuluttua tulemaan hänen luoksensa. Sen tehtyäni puhui hän matkastani, joka tapahtuu huomen illalla, jätti minulle tarvittavat rahat ja osoitukset Rooman pankkiireille ja antoi myöskin minulle erään lehden, johon hän oli merkinnyt junat, hotellit ja muut sellaiset. Kun kaikki tämä käytännöllinen puoli oli ohi, käänsi hän minuun suuret harmaat silmänsä tavalla, joka aina vaikuttaa minuun, kuin koko minun sisimpäni olisi kokonaan paljastettuna hänelle.
"Erna", sanoi hän, "me olemme keskustelleet niin paljon keskenämme metafyysillisistä asioista, että minusta tuntuu ikäänkuin minä salaisin sinulta jotakin, jos en minä sanoisi viimeistäkin sanaa eräässä kysymyksessä, joka kerran niin suuresti kiinnitti mieliämme. Muistatko sitä sunnuntai-iltaa, jolloin keskustelimme onko itsemurha oikeutettua tai epäoikeutettua?"
Enkö sitä muistaisi! On olemassa unhoittumattomia tapauksia ja sanoja, ja nämä kuuluivat niihin. Jo se, että setä ollessamme viimeistä kertaa kahden kesken, käänsi puheen suoraan tähän kysymykseen, ajoi kaiken veren sydämeeni ja sai minut kovin hämilleni. Hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan, vaan jatkoi rauhallisesti.
"Minä sanoin silloin, että todelliset syvälliset moraliset syyt puhuivat itsemurhaa vastaan. Ne ovat todellakin niin syvällisiä, että minä olen aina toisten läsnäollessa varonut koskea niihin. Mutta minä tunnen itseni velvolliseksi lausumaan sinulle avoimesti näkökantani elämästä ja kuolemasta, josta näkökannasta saan kiittää Franfurtin filosofia.
"Ihmisen luonnolliset taipumukset pakoittavat häntä pitämään silmällä ainoastaan oman persoonansa parasta, ja katselemaan kaikkia toisia yksilöitä enemmän tai vähemmän vieraina ja yhtäkaikkisina, joskaan ei juuri vihamielisinä olijoina. Tämä itsekkyys on juurena ei ainoastaan yleisesti vaarallisille rikoksille ja paheille, vaan myöskin kaikille meidän heikkouksillemme ja vioillemme niiden hienoimmissa vivahduksissa, joita seuraa luonnon pakosta suuri määrä tuskaa ja kärsimystä. Jos voitaisiin jokaisen yksilön silmistä irroittaa harhanäkyjen siteet, niin näkisi hän kummakseen jokaisessa toisessa oman olemuksensa sisimmän ja niin muodoin myöskin itsensä. Mutta tälläkään, puhtaasti teoreettisella tiedolla ei oltaisi mitään voitettu. Se, jolle käsky: 'rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi', on ainoastaan ulkonainen, inhimillisen epätäydellisyyden saavuttamaton siveyslaki, ei ole vielä laskenut sydämelleen elämän suuria opetuksia. Niillä on kuitenkin ainoastaan yksi päämäärä, nimittäin tehdä meille selväksi oman persoonan mitättömyys ja samalla myös meidän pyrkimystemme turhuus, jotka suurimmaksi osaksi tarkoittavat tämän saman persoonan menestystä. Mitä pienempi on se ero, jonka ihminen kuvittelee olevan itsensä ja toisten välillä, sitä enemmän häviää eroitus hänen ja maailman välillä, kuten me voimme nähdä esim. jalomielisissä teoissa kun oma minä väistyy syrjään lähimmäisen tieltä, ja sitä pitemmälle on ihminen kulkenut sillä pitkällä tiellä, joka sillä on kuljettavana täydellisyyteensä päästäkseen. Paljon ennemmin kuin suuret filosofimme opettivat, että kaikki moninaisuus oli vain näennäistä ja lukematon yksilöpaljous oli yksi ja sama siihen nähden, että tuo kaikille yhteinen todellinen oleva olemus ilmenee heissä, on vanhin kirja maailmassa, Vedakirjat, korottaneet tämän ajatuksen perusopiksi. Se muodostaa ensimäisen tuen ihmisten jälleensyntymisopille ja tämän takia vaativat indialaiset yhteistunnetta ja sääliä kaikille eläville olijoille ja sanovat nimenomaan että jokainen elämä on seuraus edellisen elämän töistä ja ennustavat vihdoin puhdistuneelle olotilaa, johon ei uletu yksikään maallisen elämämme kärsimyksistä."
Tässä vaikeni setä hetkeksi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Tällaisissa silmänräpäyksissä näyttää hän minusta aina niin suurelta ja rakastettavalta, mutta myöskin niin hyljätyltä ja yksinäiseltä korkealla, henkisellä näkökannallaan. Ja kuitenkaan ei hän koskaan anna toisten sitä huomata, jokainen viihtyy niin hyvin hänen läheisyydessään, levottominkin sydän tuntee syvintä rauhaa, ja millä liikuttavalla kärsivällisyydellä hän kestää minun ja Liina-tädin heikkouksia! Minä sitä vastoin mitättömine epäselvine ymmärryksineni — kuinka usein minä olenkaan tuomioissani kova aina julmuuteen saakka.