"Minä tiedän hyvin, rakas lapsi", jatkoi hän hyväntahtoisesti hymyillen, "ettei mikään sieluntila ole vähemmin sovelias tämän kysymyksen esille ottamiseen kuin sinun nykyinen. Sinä odotat yhdessä miehesi kanssa täydellisintä, ajateltavissa olevaa onnea, kuinka lyhytaikaiseksi se tulleekin, mutta todellisuudessa on se muodostuva Golgataksi luonnolliselle ihmisellesi. Erna, sydämeni rakastettu, totuta itsesi ajatukseen, että suuret kärsimykset avarruttavat tuskalla sydäntämme, tehdäkseen niissä sijaa ihmisrakkaudelle ja ihmisosanotolle. Mutta se, joka on selvästi huomannut elämän todellisen päämäärän, hän ei voi ottaa itseänsä hengiltä, siten vetäytyäkseen syrjään sen suurilta opetuksilta; häneltä poistuu se harhaluulo, että hän yksilöllisen olemassaolon hävitettyään luopuu elämästä ja että hän muka hävittämällä ilmiön tekee olemattomaksi koko olemuksen. Kuolinhetki on erittäin vakava ja pelottava, koska silloin päätetään, mikä tie meillä sen jälkeen on kuljettavana, houkutteleeko meitä uusi, pettävä harha uusille, pettäville rannoille, tai alkaako se vapautuksen tila, josta Vedakirjat sanovat: 'sydämen solmut palotaan, kaikki epäilykset raukeavat ja teot katoavat!'"
Viimeisiä sanoja lausuessaan oli Voldemar-setä noussut ylös ja seisoi edessäni kuin pappi. Oi, hänen järkähtämättömien silmiensä edessä oli koko minun sieluni alastonna, hän tunsi kaikki ajatukseni, kaikki aikomukseni, mutta hän ei kuitenkaan laittanut minua hämilleni, vaan avasi sylinsä minulle ja veti minut sydäntään vasten.
"Voi hyvin, lapseni!" sanoi hän, "elämäni muuttuu vasta nyt oikein harmaaksi, sillä sinä olit sen kukka, ja sinä seisoit vierelläni kuin nuoruuteni. Niin, minä voin sanoa Wallensteinin tavalla: 'Sinä teit minulle todellisuuden unelmaksi, valaessasi aineen tavalliseen selvyyteen aamuruskon kultaista kimmellystä.'"
Silloin loppuivat voimani, minä tartuin kouristuksentapaisesti häneen, joka oli ollut minulle isänä, äitinä ja kotina, ja minä itkin siinä määrin, että luulin haihtuvani kyyneleiksi, kuten muinoin Undine-raukka. Mutta hän koetti lohduttaa minua ja vei minut lopulta takaisin huoneeseeni.
Silmä-raukkojani pakoittaa, kaikki näyttää ympärilläni autiolta ja tyhjältä, tummana ja hämäränä kuvastuu minulle tulevaisuus. Ei olisi ainoastaan väärin, vaan olisi myös sula hulluus lopettaa päivänsä, ja minun täytyy myöskin koettaa saada Jegorkin pidätetyksi siitä. Oi, minusta näytti aina niin yksinkertaiselta ja oikealta päiväinsä päättäminen silloin, kuin ei enää voida täällä olla miksikään hyödyksi. En ole vielä koskaan ennen sinua niin kaivannut, Jegor, kuin tällä vaikealla hetkellä!
Verona 15 p. maalisk. 1887.
Jos minä olisin järkevä ihmislapsi, niin minä jo makaisin tuossa tavattoman leveässä sängyssä, joka vie kolmannen osan koko makuuhuoneesta ja jonka lakanoista uhkuu epämiellyttävä kosteus. Mutta kun Erna Wolzogen ei ole koskaan ollut mikään virheetön tyttö, niin pitää hän myöskin tänään edullisempana jäädä salonkiin ja kirjoittaa kahden kalpean hotellikynttilän valossa viimeisten kahdenkymmenen neljän tunnin tapaukset muistiin. Vielä eilen oli oikea ajometsästys, ennenkuin laivani pääsi vesivaraan, ja Liina-täti tuhansilla elämän säännöillään ja matkaneuvoillaan sai minut sen lisäksi aivan sekaisin, niin että minä lähetin hiljaisen huokauksen taivaaseen istuessani vihdoinkin kahden kesken Voldemar-sedän kanssa vaunuissa. Asemalla otti minut vastaan tohtori Lehdén ojentaen minulle ihmeellisen kauniin kukkavihon, jossa oli sireenejä, kieloja, ruusuja ja ihania orkideoita. Hän kutsui minua ensi kerran: "armolliseksi rouvaksi" ja pyysi minua viemään miehelleni sydämelliset terveiset häneltä. Mutta kun Voldemar-setä vielä puuhaili matkalippuni ja -tavaraini kanssa ja me istuimme kahden kesken odotussalissa kääntyi hän äkkiä puoleeni:
"Minulla on teille esitettävänä vakava pyyntö, jonka täyttäminen tuottaisi minulle suuren ilon. Jos sattuisi, jota me kuitenkaan emme toistaiseksi tahdo otaksua, että teidän herralle puolisollenne sattuisi samallainen kohtaus kuin kesälläkin, niin minä pyydän, että te ilmoittaisitte sen minulle sähkösanomalla. Minä kiiruhdan silloin heti hänen luokseen ja luulen myöskin voivani olla hänelle joksikin hyödyksi, koska minä tarkoin tunnen hänen taudinlaatunsa, persoonallisuutensa."
"Sitä en epäilekään, rakas herra tohtori", vastasin minä, "mutta se olisi teiltä liian suuri uhraus voidakseni siihen suostua."
Silloin loi hän minuun niin vakavan ja pahastuneen katseen, että minä aivan häpeissäni käänsin katseeni alas.