"Nyt sinä olet tullut ja sinun kerallasi rauha ja onni; oi, minä en voi ajatellakaan tätä autuutta", kuiskasi hän aina vähän väliä. Tällä välin matkustimme me pitkin meren rantaa, hengitimme virkistävää meri-ilmaa, joka tunkeusi sisään ikkunain kautta, näimme Korsikan ääriviivat ja yht'äkkiä myöskin Elban kohoavan edessämme sinertävästä merestä. Aallot solisivat hiljalleen rantaan, aurinko säteili korkealla sinisellä taivaalla ja ilmassa riemuitsivat leivot. Mutta sen jälkeen käännyimme me meren rannalta tasangolle. Jegor näytti minulle vanhat vesijohdot, jotka sitä risteilivät sekä via Appia antica'n Metellaksen hautakivineen ja Pietarin kirkon. Me pidimme toisiamme käsistä ja katselimme toisiamme silmiin; puhumaan emme kyenneet. Saapua Roomaan yhdessä rakastettunsa kanssa on melkein liian suuri onni ihmissydämelle.
Pieni huvilamme oli juhlallisesti koristeltu tuloksemme, mennen yli kaikkien meidän odotustemmekin. Puutarhassa kukkivat punaiset ja valkeat kameeliat ennen kuulumattomassa loistossa. Azaleat kaikissa mahdollisissa vivahduksissaan muodostivat jättiläismäisiä pensaikkoja ja tumman siniset iriskukat pistivät esiin totisia, hiljaisia päitään tästä väriloistosta. Pieni kamarineitsyeni, jonka olin tuonut mukanani noukki suurimmassa kiireessä kallisarvoisen kukkavihon ja koristi sillä ruokapöytämme, jolta söimme ensimäisen yhteisen ateriamme. Tämä maistui meistä tykkänään toisellaiselta kuin meidän hääpäivällisemme ja ilosta säteillen joi Jegor maljani kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei sietänyt viipyä kauemmin huoneessa, vaan pyysi minua sen takia laittamaan itseni pian kuntoon, voidaksemme yhdessä tehdä matkan Rooman läpi. Tosin ei ollut aikaa katsella ja nauttia mistään erityisesti, mutta minä tunsin jo tänä ensi päivänä yleisvaikutuksen, niin sanomattoman suuren ja mahtavan, että polveni vapisivat. Katsellessani Forum romanumia ja Colosseumia ja seisoessani piazza di San Pietrolla ja tuon verrattoman taulun, josta olin kauan uneksinut: Pietarin kirkko ja Vatikaani, muodostuessa todellisuudeksi, virtasivat kuumat kyyneleet poskiani alas. Niin, sellaiseksi jättiläisröykkiöksi ei tosiaankaan voisi mikään muu kasaantua, kuin yksistään autuaaksi tekevä kirkko, joka on rakennettu kalliolle ja jonka suojeluspyhimys hallitsee taivaan avaimia! Pietarin kirkon molemmat avonaiset pylväskäytävät ojentuvat ulos kuin jättiläiskäsivarret, jotka näyttävät haluavan syleillä koko ihmiskuntaa.
Vihdoin olimme Monte Pinciolla ja saimme sieltä nähdä yleissilmäyksen ikuisesta kaupungista jalkaimme juuressa. Yksinäiset ruokomännyt Januculumilla kuvastuivat terävästi iltataivasta vasten, sirot palmut ja harvinaiset havupuut keinuivat tuulessa, lukemattomista kirkoista ja kappeleista soi ave Maria, mutta minulla oli vain yksi ajatus, että minä nojasin rakastettuni käsivarteen ja että hän minun kanssani nautti ja jakoi tämän ihanuuden! — Oli jo pimeä palatessamme rakkaaseen kotiimme ja minä olin väsyneempi kuin tahdoin tunnustaakaan. Jegorin mentyä musiikkihuoneeseen — se on luonnollisesti koko huvilan kaunein huone — vapautin minä aluksi itseni siitä puvusta, joka minulla oli ollut koko päivän ylläni, ja pukeusin yhtä hienon mukavaan kuin hienon upeaankin kotipukuun, joka on neulojattareni erikoisalaan kuuluva ja Jegorin ihastus. Hän keskeytti tietysti soittonsa ihaillakseen sitä asiaan kuuluvasti ja sitäpaitsi ilmoitti hän suureksi ilokseni minulle, että uusi piano oli aivan hänen mieleisensä. Minä istuuduin matalalle, persialaiselle patjakolle, joka on ainoa täytetty huonekalu koko suuressa huoneessa ja pyysin Jegoria ensi kerran pitkästä aikaa puhumaan minulle omalla kielellään. Hän katsoi minuun hymyillen ja heitti kiharaisen tukkansa pois otsaltaan.
"Tänään emme me saa laulaa vanhaa, kaihoisaa laulua", sanoi hän, "tänään tulee iloisena ja onnellisena heläyttää rakkauden korkea laulu. Millä sitten alkaisin?"
Minä pyysin häneltä G-duri konsertin adagiota, jolla hän ensi kertaa oli kilpaillut sielustani ja hänen innostuneiden käsiensä alta soi se nyt kaikessa puhtaudessaan ja kauneudessaan. Lopetettuaan sen antoi hän pienen väliajan jälkeen seurata sitä kirjavan potpurrin, jossa oli kappaleita mitä erilaisemmilta säveltäjiltä ja mestareilta, joiden sävelmien läpi kuitenkin kulki alituisesti sama punainen lanka. Lisztin rakkauslauluja, Siegmundin ja Sieglinden välinen duetto Valkyrian ensi näytöksestä ja Siegfridin rakkaus seurasivat toinen toistansa, jotka olivat sidotut yhteen miellyttävillä arabeskeillä, jotka olivat hänen omia sävellyksiään. Mutta lopulta väsyi Jegor puhumaan toisten avulla ja antoi sielunsa soida vapaassa fantasiassa. Minua kohtasi siinä kevään kukkaloisto toisinaan vaihtuen lämpöiseksi kesäyöksi; hän ymmärsi aina uusilla soitannollisilla käänteillä ylistää sydämensä kuningatarta, kunnes vihdoin kaikki kaihoavat äänet ja sävelaskeleet hajautuivat pelkiksi laulaviksi, soiviksi sävelaalloiksi.
Kun ainoastaan kaksi kynttilää paloi pianolla, niin vallitsi suuressa huoneessa puolihämärä, jonka läpi minä näin molempain puutarha-sypressien varjokuvat. Niiden välillä ui kuun kelo pilvettömässä loistossa sinisellä taivaalla ja heitti leveän, hopeanvalkoisen valojuovan huoneeseen. Äkkiä polvistui Jegor vierelleni.
"Jumal-unelma on siis muuttunut todeksi, rakkauteni esine", kuiskasi hän, "vihattu maailma ei enää tunkeudu välillemme, vain sinä ja minä olemme toistemme luona. Etkö tunne kuinka sydämeni riemusta lyö tätä ajatellessa; vain sinä ja minä, vain sinä ja minä?"
Hän oli oikeassa! Ei äänikään tuosta hänen vihaamastaan maailmasta häirinnyt meidän hiljaista onneamme, kaupungin hälinä ei ylettynyt tänne, ei askeltakaan kuulunut, ainoastaan iltatuuli suhisi salaperäisesti sypresseissä; minä hengitin Rooman ilmaa ja lepäsin puolisoni käsivarrella.
Rooma 15 p. huhtik. 1887.
Minulle on alinomaa sanottu, että parhaat avioliitot ovat historiattomia ja että suurin onni on mykkä. Voldemar-setä saa lohduttaa itseään sillä tosiasialla minun harvinaisten kirjeitteni takia, sillä en edes hänenkään kanssaan voi puhella onnestani. Vieläpä minun täytyy huutaa ääneen itselleni, että kaikki mainen paino on vierinyt päältäni ja minä vaellan jumalien tavoin pilvien yllä. On kuin me olisimme jättäneet kaiken surun, kaiket alakuloiset aavistukset ja synkät filosofiset järjestelmät alppien toiselle puolelle ja ikäänkuin olisi aivan mahdotonta sellaisten varjojen meitä seurata tämän taivaan ja tämän auringon alla. Jegor virkistyy silminnähtävästi, hän voi jo päivittäin asettaa itselleen yhä suurempia vaatimuksia tarvitsematta niistä sakkoja maksaa.