Usein huomaan hänessä kummallisen kaksoisluonteen. Huolimatta siitä täydellisyydestä ja helppoudesta ja arvokkuudesta, jolla hän osansa elämässä näyttelee, suhteessaan toisiin ihmisiin ja sen kautta on hän saattanut heidät harhaluuloihin tunteistaan heitä kohtaan, niin ovat ne hänelle kaikki pohjaltaan yks'kaikkisia. Sisimmässään suhtautuu hän heihin viileästi, terävästi ja suolaisesti kuin merivesi. Mutta siellä, missä minun luonteeni golf-virta juoksee, on hänen luonteensa lämmin ja miellyttävä. Sanoessani sen kerran hänelle katsoi hän minuun vakavasti: "Minä en voi ensinkään jakaa", sanoi hän, "minä olen antanut itseni kokonaan sinulle. Sinusta tulee kaikki hyvä minuun, tee minut nyt paremmaksi, rakkani!"
Voiko todellakin tehdä itsensä ja toiset paremmaksi? Minä en sitä usko, vaan pikemmin pelkään, että kehitytään määrättyjen synnynnäisten lakien mukaan ja että luonnollista ihmistä ei vähitellen kasvateta, vaan kohtalon täytyy sen murtaa. Jegorilla ja minulla on liian vahva tunne itsestämme ollaksemme oikein hyviä ihmisiä, se harhanäkyjen side, josta Voldemar-setä puhui, on vielä lujasti solmittuna silmiemme edessä. — —
Kaikesta tästä huolimatta — tai kenties siitä syystä — nautimme me nyt maisesta autuudesta kauniimmin, kiihkeämmin ja runollisemmin kuin rohkeinkaan mielikuvitus voi uneksia. Jokainen päivä on runosäe ja tarjoaa kuitenkin omituisen, verrattoman tenhonsa, niin että minä sanon itsekseni jokaisen päivän lopussa: Se oli edeltäjiänsä kallisarvoisempi. Omakohtainen onni ja sen yhteydessä persoonaton kohoaminen kaikessa suuremmoisessa, jota katselemme, antavat sielujen nousta yläpuolelle oman itsensä. En luule missään muussa kaupungissa olevan niin paljon elämän kauneuden ulkokohtaisia elementtejä kuin Roomassa, ja minä pidän sitä ihmistä kova-onnisena, jonka elämisen ehdot ovat takoneet niin kiinni turpeeseen, ettei hän edes yhtä kertaa pääse tänne.
Olen pannut täällä merkille erään luonteenomaisen omituisuuden, nimittäin sen, että kaikkialla säestää elämää suihkulähteiden ja -kaivojen kohina. Jos ollaan joko Belvederissä tai Borghesin galleriassa, kadulla tai huvilassa, niin, vieläpä puutarhassammekin, niin kuulee ihminen saman, suloisen, yksiäänisen sävelen, milloin mahtavasti kohisten, milloin hiljaa ja vaimeten. Jos minä katselen vanhoja kuvia Palestiinasta, niin luulen toisinaan kuulevani itämaisten kaivojen solinan ja harhakuva ei häiriinny jos minä jostakin Vatikaanin ikkunasta katselen ikuista kaupunkia jättiläiskupooleineen. Jegor pitää veistokuvista, hän luulee aina lähtevän niiden piirteistä soinnukkaita sävelmiä, minä sitä vastoin olen lähemmissä suhteissa maalauksiin ja toimitan erityisesti hartaushetkeni di Folignon madonnan edessä. Punainen puku kääriytyy liki ihanaa vartaloa ja on liikuttavaa nähdä äidin kohtuun pidellessään kiinni Jesuslasta, joka koettaa tulla alas hänen helmastaan. Ei tosiaankaan voi olla mitään enemmän liikuttavaa kuin nämä molemmat äidilliset kädet, jotka varjellen kiertäytyvät rakastetun lapsen ympärille, kun taas nuo puhtaat alistuvaiset enkelisilmät ovat jo mukautuneet tuleviin kohtaloihin. Oi, hänenhän täytyy vaeltaa pois sinun käsivarsiltasi, pois sinisen manttelisi suojasta, joka kääriytyy hänen rakastettavan lapsivartalonsa ympärille, alas ihmiskunta-raukan luo antamaan sille loistavan esimerkin epäitsekkäästä rakkaudesta.
Rooma 27 p. huhtik. 1887.
Ellen iltapäivillä olimme me Villa Volkonskyssä, joka ruusuloistoineen ja satakielen lauluineen jäi mieleeni kuin ihme tai persialainen satu. Puutarha teki haaveellisen vaikutuksen aloepuineen, intialaisine viikunoineen, kaktuksineen ja monivärisine ruusupensastoineen ja ruusuköynnöksineen. Persialaisten sisartensa vieressä kiipeilivät pienet, valkoiset roomalaiset ruusut ja voimakas, viinilehden muotoinen muurivihreä ylös ikivanhoja muureja, joita varjostivat sypressit ja tuijat. Minuun teki omituisen vaikutuksen kun me keskellä kaikkea tätä kukkien yltäkylläisyyttä ja elämän täydellisyyttä kävimme kopiksi erääseen antiikkiseen loistoarkkuun; se ei näyttänyt miltään vakavalta memento mori'lta vaan sen korkokuvat esittivät rohkeita Eroskohtauksia ja Bachuskujeita.
"Tästä voit nähdä, rakkaani", huomautti Jegor, "että luonnolle ja muinaisajan taideteoksille on välinpitämättömyys yksilön elämästä ja huoli suvusta, yhteinen piirre. Kumpainenkin ilmaisee selvästi omalla kielellään, että elämän puussa on kukkia ylen määrin joista pakostakin täytyy suuren osan lakastua ja että niin pian kuin lyhytaikainen elämä on lakannut, antaa Eros sytyttää uuden. Eikö tämä ole lisätodistus siitä, että jo vanhat aavistivat tuon, sittemmin hämärtyneen salaisuuden sisäisestä yhteydestä eletyn ja uudestasyntyvän elämän välillä?"
Minä katsoin hänen säteileviin silmiinsä, sielussani kohosi hiljainen rukous taivaallisille valloille etteivät vielä kiiruhtaisi onnen vierivää palloa. Mutta Jegor oli tavallisuuden mukaan arvannut ajatukseni ja vei käteni sydämelleen ja sanoi: "Rakastettuni, mehän emme ole vielä läheskään päämäärässä, meillä on vielä kokonainen iäisyys elettävänä!" Ja sitten kun hän oli saanut varmuuden ettei kukaan vieras silmä meitä nähnyt, suuteli hän minua otsalle ja huulille.
Mikä viehätys onkaan tuollaisessa varastetussa hyväilyssä, joka annetaan ja otetaan vastaan vapaassa luonnossa. Kuinka kauan me seisoimmekaan hiljaa vieri vieressä Albanian vuorten loistaessa purppurahehkussa ja Rocca di Papa näyttäessä suurelta linnun pesältä kalliolla. Näissä roomalaisissa maisemissa on jotain vakavan suurta ja rauhallista, niin, minä voisin vuorten alastomiin ääriviivoihin nähden väittää luonnon olevan täällä sanoista säästeliäämmän kuin mitä se on kotimaassani.
Jegorin nimenomaisesta pyynnöstä kuljimme kotiin jalan, koska hänestä oli viehättävää kulkea yhdessä rakastettunsa kanssa tuhansien vieraiden ihmisten seassa vilkasliikkeisillä kaduilla. Illalla leikkiessäni hänen tukallaan, kertoi puolisoni minulle venäläisiä kansansatuja, joiden yksinkertainen, todellinen, syvä, alakuloinen sävy liikutti minua suuresti.