Verratessani meidän molempain luonteita niin soi Jegorin moll'issa ja minun dur'issa, mutta tämä sekoitus muodostaa täydellisen sopusoinnun. Jegor on rakkauden nero ja minä haluaisin sovittaa taivaan meidän onnellamme, jonka minä hämärästi aavistan tulevan jälleen koskettamaan pikkumaisen inhimillistä ja yhteiskunnallista järjestystä.
Rooma 15 p. toukok. 1887.
Tähdettömänä ja rajuilmaa ennustavana on syntymäpäiväni ilta alkanut hämärtää; polttava sciroccotuuli puhaltaa, joka tuntuu kuivaavan veren suonistamme ja jonka hehkuvista henkäyksistä kukat ja ruoho silminnähtävästi tukehtuvat. Väsyneenä päivän kuumuudesta on Jegor jo aikoja sitten mennyt lepäämään makuuhuoneeseensa, mutta minä en voi jaksaa kestää omassa huoneessani vaikka minä antaisin paljon jos unelmaton uni vapauttaisi minut niistä ajatuksista, jotka aivoissani liikkuvat. Unen laita on sama kuin onnenkin, se pakenee etsijäänsä. — Minä nousin jälleen ylös, istuuduin pieneen salonkiini ja otin esille tämän uskollisen ystävän, joka on saanut olla vaiti lähemmäs kuukauden.
Kahdeskymmenestoinen syntymäpäiväni alkoi niin ihanasti, kaikki huoneet olivat yhdessä yössä muuttuneet yhdeksi ainoaksi suureksi, kukkivaksi puutarhaksi. Kaunein mitä taiteilijamaku voi Roomassa ajatella oli kasattuna syntymäpäiväpöydälleni ja sen lisäksi rakkaat kirjeet kotoa ja Jegorin tekemä laulu, jota hän pyysi minun tarkastamaan päivän kuluessa ja sitten laulamaan sen hänelle illalla. Jo aamupäivällä menimme me S. Pietron kirkkoon Vincolissa, jossa on Michel Angelon suurin luoma. Jegor, joka oli ollut siellä kerran, kun minä en ollut oikein hyvin voipa, oli saanut sen kauniin ajatuksen, että juuri tänä päivänä oli minun tutustuttava siihen. En usko, että mikään on ollut niin jättiläissukuinen kuin tämä vanhan testamentin taistelunhaluinen uros. Ei voi ilman sisäistä vavistusta nähdä noita vihasta leimuavia suuria silmiä ja pelottava on tuo ihmishalveksinta, joka on keskittynyt täyteläisten huulien ympärille. Huomaa, että hän nousee ylös tuossa tuokiossa ja kiukustuneena käy rankaisemaan niitä, jotka tanssivat kultaisen vasikan ympärillä, mutta ei suututettujen olympialaisten tavoin jumalallisessa kiukussa ampumaan murhaavaa nuolta noihin olento-raukkoihin, vaan vihassa, mutta samalla sanomattomassa rakkaudessa kurittaa kansaansa johtaakseen sitä sen jälkeen edelleen luvattuun maahan.
"Katsohan", sanoi Jegor, "se on uuden humanisuuden henki, jonka kohtaamme tässä teoksessa, se on vapautuminen muinaisajan kaaviosta, ja sitä kutsutaan uuden viinin kaatamiseksi vanhoihin leileihin. Tämän Moseksen tavoin on Michel Angelo kiukustunut ja riehunut vapauden takia, halveksinut ihmiskuntaa ja kuitenkin rakastanut sitä voimakkaalla armahtavalla sydämellään."
"Luuletko sinä todellakin voitavan yhtähaavaa halveksia ja rakastaa?" kysyin minä Jegorilta.
"Ei, kun on kysymyksessä yksilö, mutta kyllä, kun on kysymys ihmiskunnasta", vastasi hän hymyillen, "ne ovat kuitenkin suurimmat henget, jotka sen voivat tehdä."
Minun täytyi ajatella Voldemar-setää ja sitä, mitä hän sanoi viimeisen keskustelumme aikana ihmisrakkaudesta ja ihmisosanotosta, minunkin ahdas, itsekohtainen henkeni tunsi sen olevan jotain suurta mutta saavuttamatonta.
Lopuksi päivää asetuimme me kuumuuden takia rakkaaseen, varjoisaan huvilaamme, ja illempana lauloin minä Jegorin laulun.
Minä muistan, kuinka tuttavuutemme ensi aikoina Jegorilla oli tapana lukea minulle sanat, joita minun piti säestää — mutta sitä ei ole tarvinnut tehdä enää pitkään aikaan ja myöskin tänään voin minä laulaa suoraan lehdestä. Mutta laulaessani viimeisiä sanoja: "Sydämeni viime lyönnilläkin olet mun" kieltäytyi ääneni ja kyyneleet syöksähtivät esiin.