Silmänräpäyksessä hypähti Jegor ylös, syleili minua ja suuteli kyyneleet silmäripsistäni. "Minä onneton ihminen", huudahti hän, "minkä takia en minä ajattele muita kuin synkän surullisia lauluja! Nythän olen saanut sinut surulliseksi, vaikka minun piti sinut saada iloiseksi."
"Ei, ei", väitin minä, "sinähän tiedät, että juuri suurimmassa onnessa kulkee surun aavistus, mutta sinä et saa unhoittaa, etten minä koskaan sulje sinun silmiäsi, vaan että silmiemme pitää yhtä aikaa erota auringon valosta."
"Niinpä kyllä", sanoi hän, "minä ajattelen aina sitä ja minä olen vakuutettu siitä, että me kuolleinakin ymmärrämme säilyttää ulkonäkömme, mutta pidän edullisempana ainaiseksi kadota ihmiseltä. Kun hetkemme on lyönyt, lähdemme Kapriin, ja menemme veneellä kauas merelle. Kun sitten laskeutuu aalloille pimeä, suljen sinut lujasti syliini ja vien sinut merenneitojen kylmään, sanattomaan valtakuntaan."
"Sinähän olet edeltäkäsin sommitellut kaiken", sanoin minä heikon väristyksen kulkiessa lävitseni ja minä muistin erään nuoren tytön ruumiin, joka muutama vuosi sitten minun läsnäollessani nostettiin vedestä. Sitten tarkastin Jegoria; tänään näytti hän kärsivältä, scirocco oli nähtävästi väsyttänyt häntä.
"Oletko kipeämpi, älä salaa minulta mitään?" kysyin minä.
"En, en" vastasi hän, "minua on vain jonkun verran väsyttänyt tuo tukehduttava ilma, ei se mitään muuta ole." Minä huomasin kuitenkin hänen hengittävän vaivoin ja useita kertoja painoi hän käden rinnalleen, kuten hänellä on aina tapana, kun hänellä on tuskia.
"Tule, tule, pikku hupsu", sanoi Jegor, joka luki levottomuuden silmistäni, "kun tulee liian kuuma, niin jätämme joksikin aikaa Rooman ja pakenemme Albanian tai Sabinian vuorille ja siellä valmistelen ahkerasti Prometeustani. Nyt on minulla erinomaisia soitannollisia vaikutelmia, jotka minä, kuten kaiken muunkin hyvän, saan sinulta."
Sen jälkeen johti hän minut parvekkeellemme ja kuiskaili minulle tuhansittain rakastettavia hassutuksia pääni levätessä hänen olkapäällään. Huomatessaan ettei levottomuus ottanut lähteäkseen sielustani tuli hän sangen totiseksi, tarttui käteeni ja vei sen sydämelleen.
"Rakkaani", sanoi hän, "jos minä olisin kuollut vuosi sitten, niin olisi se tapahtunut kiroten ja katkeroituneena. Mutta vaikka minun pitäisi jo tänään erota täältä, niin minä tunnustaisin kiitollisena että elämälläni oli toki yksi syy ja se olit sinä."
Tuskin oli hän puheensa lopettanut kun päämme päältä kuului pöllönhuuto, kuolemanenne, kuten sitä kotona kutsutaan. Sydämeni löi kiihkeästi! — Jumalani, kuinka minä olen heikko raukka, joka en voi voittaa tämän päivän synkkää mielialaa, vaan tunnen salaista kuoleman pelkoa! Minusta tuntuu niin kauhealta kun Jegor niin selvästi kuvaili meidän kuolintapaamme; hänen luja vakaumuksensa, että uusi päivä houkuttelisi meidät uusille rannoille, ei kyennyt karkoittamaan luontaista kauhuani. Oi, elämä on kuitenkin jotakin ihanaa! Maailma, josta minun kohta täytyy erota, näyttää minusta niin tarumaisen kauniilta. Minä olen aina sopinut niin hyvin yhteen persoonallisuuteni kanssa ja viihdyn niin erinomaisesti älyni kanssa enkä voi sen takia käsittää eroa kaikesta tästä. Sen lisäksi muistan vielä Voldemar-sedän vakavat, varoittavat sanat, jotka hän lausui viimeisenä iltana. — Mitähän, jos itse asiassa lapsen tavoin myöhästyisi koulusta ja jättäisi leväperäisyyteen päämääräänsä pyrkimisen. Jos jokainen elämä onkin tulos edellisestä ja saisikin toisessa inhimillisessä elämässään hyvittää mielettömän kärsimättömyytensä?