Niin, se on itse asiassa se, joka pakoittaa meidät pysymään alallamme, se on siihen nähden kun "kurjuuden sallitaan elää korkeaan ikään". —
Ja kuitenkin ajatellessani näkeväni Jegorin vapaaehtoisesti tai pakosta eroavan minusta, näyttää hauta Välimeren syvyydessä paratiisilta.
Kaikkea, kaikkea olen minä valmis kestämään, älä kuitenkaan vaadi minua, armollinen Jumala, sulkemaan niitä silmiä, jotka minulle ovat enemmän arvoiset, kuin koko maailma. —
Tivoli 25 p. toukok. 1887.
Kuumuus on nyt todellakin ajanut meidät Roomasta ja me olemme oleilleet joitakin päiviä Tivolissa, paetaksemme sitten korkeammalle viileään kalliomajaan Rocca di Papalle. Palvelijamme on matkustanut sinne pienen kamarineitini kanssa edellä, hankkimaan meille asuntoa.
Täällä on kaunista, kaunista kuin unessa, minusta on erityinen viehätyksensä siinä, että joksikin ajaksi poistuu Roomasta ja sen syvästi sielua liikuttavista taidenautinnoista ja antaa täällä ihmeellisessä luonnossa väsyneet aivonsa ja silmänsä levätä tarpeekseen. Etupäässä Jegorin vuoksi, joka ei koskaan malttanut mieltänsä vaikka häntä silmin nähtävästi heikonsivat nuo loppumattomat pyhiinvaellukset kirkkoihin, raunioille ja gallerioihin, tuntuu tämä minusta hyvältä työltä. Täällä nautimme me vain hitaasti ihanuudesta ja tyydyimme siitä syystä eilen Cascatelleihin. Sinne mennessä näkee kauniin maiseman yli korkea-asemaisen Tivolin; vuorilla on vanhoja olivipuita, joiden satavuotiset rungot tekevät harvinaisen haaveellisen vaikutuksen, erittäinkin hämärässä. Huvilan raunioita, joilla on sellaisia upeita nimiä kuin Mecenas, Katullus, Varus, kohoaa viinitarhojen seasta, mutta kauniimmat ovat ne viisi vesiputousta jotka Anio täällä muodostaa. Jegor huomautti minulle erityisesti yhtä niistä, jonka toinen haara syöksyy kohisten alas syvyyteen ja on sen jälkeen kokonaan leveälehtisten vesikasvien peitossa ja soluu sitten pehmeästä vankeudestaan edelleen vienona virtana.
"Katsohan, rakkaani", sanoi hän, "tuon villin toverin muutos tapahtuu kaikessa rauhassa pehmeän lehtikaton suojassa ja kokonaan toisellaisena astuu se jälleen esiin ruusuiseen päivänvaloon. Niin on myöskin sinun olemuksesi levittäytynyt minun villin tahtoni ylle, siten johdat sinäkin minun harhakulkujani oikeaan suuntaan."
Tämän päivän olemme me viettäneet Villa d'Estéssa. Se on korkealla ja sitä ympäröi leveä ylätasanko, josta näkee yli kolmeen penkereeseen jaetun puiston kolmisatavuotisine sypresseineen. Onnistuneesti ryhmiin jaettuina muodostavat ne kuin taustan, jota vastaan palmut, kaktukset ja aloet paremmin näkyvät; ja aivan alimmalle penkereelle luovat ne varjoa eräälle paikalle, jossa on istuimia ja josta näkee suoraan ylös huvilaan. Mikä yhdessä tuon satumaisen aseman ja noiden tummien, vakavien sypressien kanssa antaa etupäässä Villa d'Estélle leimansa, on mielestäni tuo tyhjentymätön Aniosta tuleva vesipaljous. Vesi juoksee esiin milloin pimeistä luolista ja putoaa sen jälkeen alas pitkin leveää, iloista vesipeiliä, jonka ylle piilipuut alasriippuvine oksineen luovat varjoa, ja milloin taas muodostaen suuria hautamaisia puroja, joiden äyräillä on kaatuneita muistopatsaita, kuvastuu siinä taivas tai solisee se esiin pienistä lähteistä. Ihaninta, mitä silmäni ovat tässä suhteessa nähneet, oli kostea satuvaltakuntasi, Melusina, tuo loihdittu lähde, jonka Michel Angelo kerran sanoi olevan maailman kauneimman.
Vasta myöhään iltapäivällä vei Jegor minut erään varjoisan käytävän kautta eräälle kummulle oikealle puolelle huvilaa, jonka kummun keskellä oli jättiläismaljakko hienointa mallia, ja jonka sileän reunan yli vesi tasaisesti virtasi. Me istuuduimme molemmat vastakkain samoille penkeille ja saman marmoripöydän ääreen, jossa uljas Este-suku oli kestinnyt ystäviään. Meidän päämme yli suhisivat ikivanhat plataanit, kumpu, joka kohosi kaivon takaa oli koristettu tiheällä laakeripensaalla ja sen oikealla ja vasemmalla puolella oli pari luolaa. Luolien komeroissa oli kivisiä luonnottaria ja sammalen ja Venuksen hiusten peittämillä muureilla leikkivät vesisuihkujen varjot haavemaisesti. Kauan, kauan katselimme Jegor ja minä sitä vaitiollen, kunnes minä vihdoin hetken runollisen ihastuksen vaikutuksesta ja veden suloisen, surumielisen laulun tenhosta, lauloin tuon rakkaan, minulle kuuluvan laulun. "Rakkahani, sulokäsilläsi sulje silmäni." Lopetettuani viimeisen värsyn sanoi Jegor:
"Sinä ajattelet minun aivoillani, Erna, ja tunnet minun sydämelläni. Juuri samalla hetkellä kun minä toivoin kuulevani sinun laulavan tämän laulun, aloit sinä sitä laulaa."