"Onko se sitten niin uutta?" kysyin minä hymyillen. "Eikö ole kaikissa meidän ajatuksissamme, toivoissamme ja sanoissamme sama sointu ja ellei niin olisi, niin eikö meillä silloin olisi siitä sama tunne kuin synnistä ja uskottomuudesta?"
"Olisi kyllä", vastasi Jegor, "mutta minä olen niin kovin iloinen, että sinä tänä taivaallisen ihanana hetkenä lauloit juuri sen laulun joka alussa sai sinut niin alakuloiseksi. Sinä saat minun takiani antaa anteeksi alakuloiset lauluni ja lohduttaa itseäsi Rückertin sanoilla: Minun lauluni voinevat yön tullen, iloisesti laulan minä jälleen uuden päiväni herätessä."
"Jegor", sanoin minä, "oletko tosiaankin täysin varma, että tämä uusi päivä koittaa sinulle ja minulle?"
"Minä olen siitä aivan yhtä varma kuin omasta olemisestani", vastasi hän, "sillä vaikkakin minä kaksikymmentäkuusivuotisen elämäni ajan olen edistynyt melko joutuin, niin on tämä aika ollut minulle kuitenkin liian lyhyt katsoen siihen mitä minulla oli opittavana ja sanottavana."
"Mutta mikä takaa meille uuden yhtymisen, sellaisen, josta Goethe puhuu ihanassa runossaan rouva von Steinille?" uskalsin minä kainosti sanoa.
"Rakkautemme", sanoi Jegor varmalla äänellä. "Sinä tunnet minut kiivaaksi epäilijäksi, mutta minä en ole ainoastaan silloin vahva, kun on kynnyksessä ehdoton epäilys, vaan silloinkin kun on kysymys ehdottomasta uskosta. Mutta tämä viimeksi mainittu esiintyy minussa nimenomaan tämän ajatuksen ja sinun persoonallisuutesi suhteen. Minä en kykenisi koskaan sinusta eroamaan, yhtä vähän kuin voisin sinua toiselle antaa."
Viimeiset auringonsäteet kimmelsivät nyt kahden suunnattoman suuren vedenjumalan yllä, jotka tekivät kuin vartiopalvelusta kaivon vieressä ja joiden eläimenmuotoiset ruumiit sammal ja ruoho oli muuttanut viheriöiksi penkeiksi. Myöskin keskellä olevan lähdenymfin kaulaan ja rinnoille oli luonto sitonut viheriän seppeleen. Satakielet lauloivat sypresseissä, laakereissa ja palmuissa yhtä suloisesti ja kaihoavasti kuin kotonakin vanhoissa lehmuksissa; vain vaivoin voimme me erota Melusan hiljaisesta taruvaltakunnasta. — — —
Paluumatkalla kuljimme erään aloepuun ohi, joka tuuheiden sisartensa välistä oli työntänyt esiin hoikan rungon ja kukkinut runsaasti, mutta sitten oli katkennut kuormansa painosta ja makasi nyt kuihtuen maassa.
"Tuo on jokaisen aloen kohtalo, joka on kylliksi uskalikko kukkiakseen", huomautti Jegor. "Kasvi-parka, sekin kuolee oman elämänrikkautensa takia."
Rooma 29 p. toukok. 1887.