Tänään on Voldemar-setä tullut tänne, sähkösanomani kutsumana, ja tohtori Lehdén tuli hänen seurassaan. Nyt ovat he molemmat ulkona, sillä on paljon järjestämisiä ennen Jegorini hautausta joka tapahtuu huomenna protestanttisella hautausmaalla. Minä en ole häntä jättänyt hetkeksikään en yöllä enkä päivällä. Hän makaa paareilla musiikkihuoneessamme kauniina ja uljaana kuin voittaja. Lukemattomia kertoja olen asettanut käteni hänen kylmän kätensä viereen, joka nyt yhä enemmän on Pompeijista tuodun kipsijäljennöksen näköinen. Rakkaani, missä olet nyt, tai pikemmin, minne on — nyt kun sielusi on sammunut — se häviämätön, alkuperäinen joku, joka sinussakin sykki, paennut? Ja kuinka kauvan sinä tulet olemaan siinä ajattomassa tilassa ilman unelmia ja toivoja, mikä täytyy olla ylen autuas jos vain kasvojesi ilme puhuu totta? Kuinka kadehdittavalta minusta näyttääkin tajuttomuuden pitkä yö ja kuinka tuskaisan täytyisikään heräämisen olla, jos me aavistaisimme mikä vaikea ja tuskallinen elämänunelma meillä on uneksittavana.
Nähtyäni Jegorin jäähyväiskatseen tuntuu minusta, harvinaista kyllä, kuin sisässäni olisi kaikki sanatonta ja kuollutta. Minusta tuntuu melkein varmalta, että se suuri tuntilasi joka järjestää aikaa, on kumoon lyötynä, ja että aika senvuoksi seisoo alallaan! — — —
Minä en ole vielä itkenyt yhtään kyyneltä, sehän olisi elämistä — minähän syöksyin sellaisesta korkeudesta, että minä muserruin atoomeiksi eikä minulla enää ole tuntoa olemassaolostani.
Rooma 30 p. toukok. 1887.
Tunti sitten laskimme me hänet päivän kirkkaasti helottaessa maan poveen tummien sypressien alle; hän oli kirjaimellisesti hautautuneena ruusuihin, joita hän niin paljon rakasti ja laakereihin, joiden omistamista hän niin usein oli ikävöinyt. Palattua huvilaamme sulkeuduin minä heti musiikkihuoneeseen ottaakseni vielä kerran hyvästi häneltä, joka niin mielellään oleili tässä huoneessa. Omin käsin olen minä kasannut ne kuihtuneet ruusut ja oransikukat, jotka olivat koristaneet hänen viimeistä makuusijaansa.
Minä suutelin pianon koskettimia, hänen kätensähän olivat niihin kosketelleet, hänen korvansa kuunnelleet niiden ääniä. — Tämäkin on nyt ohi. Voi hyvin rakkaani, voi hyvin. Sinä ihanan ihmisyyden kuva. Sellaisena ei ole aurinko sinua koskaan näkevä, sillä jotakin palautumatonta, jotakin ominaista on sidottu jokaiseen yksilöön ja sen takia on surumme sitä syvempi mitä suurempi ja ihanampi tuo yksilö oli.
Villa d'Estéssa viettämämme päivän jälkeisenä päivänä kehoitti Jegor minua lähtemään kävelylle Sibyllan temppelistä molemmille Anion pääputouksille. Minä suostuin hyvin vastahakoisesti hänen toivomukseensa, koska minä osaksi pelkäsin Jegorin liian paljon rasittavan itseänsä ja osaksi vaivasi minua synkkä aavistus.
Sama kummallinen näky, jonka puoli unessa näin edellisenä kesänä hänen vaarallisesti sairastuessaan, oli toistunut; vielä kerran oli "vainajain saari" näyttäytynyt minulle; kuten silloinkin, solisivat aallot nytkin salaperäisesti ja sypressit kuiskivat ja suhisivat vuoren laulaessa samaa, minulle hyvin tuttua synkkää säveltään. Mutta venheessä, joka lipui esiin pimeydestään, ei ollut naista, vaan sen sijaan makasi paareilla kaksi ruumista, jotka tunsin Jegoriksi ja itsekseni.
Rakas puolisoni pyysi minua kuitenkin niin kiihkeästi kävelylle, että lopulta siihen myönnyin. Me lähdimme siis jotensakin varhain aamulla matkalle Anion suurimmalle vesiputoukselle. Se syöksyy alas melkoisesta korkeudesta, juoksee leveän kalliohalkeaman läpi kauheasti kohisten ja heittäen vesisumua eteensä. Vaahto kuohuu alas valkoisessa ryöpyssä kuin loppumaton henkienjono, ajautuu oikealla yli jyrkän kallioseinän ja juoksee sen jälkeen pieninä puroina päävirtaan. Vastoin tavallisuutta lisääntyi tänään tuo levoton ahdistus, joka painoi sieluani, vaikka muuten suuremmoiset luonnonnäytelmät aina rauhoittavat minua; eipä edes tuo kimmeltävä vesikaarikaan, joka rauhansinettinä kaareusi veden yli, voinut hävittää levottomuuttani. Myöskin Jegor katseli vakavana alas hurjaan vesiryöppyyn; silmäni kostuivat kyyneleistä, jotka tipahtivat kasvoilleni. Ne olivat viimeiset kyyneleet, jotka kuivista, kuumista silmistäni ovat lähteneet.
Sen jälkeen jatkoimme kävelyämme toisille putouksille. Jegor seisahtui useita kertoja, hengitti vaivoin ja painoi kädellään rintaansa. Kysymykseeni, voiko hän pahoin, vastasi hän kieltävästi ja vakuutti, että tunsi ainoastaan omituista tuskan tunnetta, niinkuin hänellä olisi haava jossakin paikassa. Minä pyysin häntä palaamaan takaisin ja lepäämään viileiden huoneidemme hiljaisuudessa; hän luuli juuri sellaisen aurinkoisen, lämpöisen ilman tekevän hänelle hyvää, ja hän ei muka mitenkään voisi jättää Tivolia seuraavana päivänä näkemättä sen viimeisiäkin ihanuuksia. Ja sen jälkeen me jatkoimme matkaamme kunnes me tulimme erään suuren puitakasvavan syvänteen reunalle, jonka leveältä kalliolaatalta kaksi virranhaaraa syöksyi alas ja siellä alhaalla muodostivat vielä toisen putouksen. Minä juuri etsin meille suojaisaa paikkaa kun näin miten Jegor äkkiä kaatui maahan ja suuri verivirta pursui ulos hänen suustaan. Minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja asetin hänen päänsä lepäämään helmaani, rakastettujen kasvojen ylle levisivät jo kuoleman varjot. En luullut minulle suotavan kuulla hänen viimeistä sanaansa enkä nähdä viimeistä katsettaan, mutta minä en ollut ottanut huomioon hänen vahvaa tahdontarmoansa. Viimeisen kerran pakoitti hän tuota lopen väsynyttä ainetta, viimeisen kerran tervehtivät hänen silmänsä minua sillä katseella mikä niillä oli vain minua varten. "Lopussa on jo tuo suloinen laulu", kuiskasi hän. "Se ei saanut loppua kuten me ajattelimme; parempi on näin. Nyt et sinä myöskään saa vapaaehtoisesti seurata minua — sinun täytyy kestää loppuun asti — kasva suureksi!"