Ja jonkun minuutin kuluttua tulivat aivan hiljaa ja katkonaisesti sanat:
"Puolisoni, ainoa onneni, kuuletko kuinka tuo kaihoava ääni vaimenee?"
"Kyllä, Jegorini", vastasin minä, mutta oma ääneni kuului aivan vieraalta. Sitten alkoivat kuolon kamppailut. Hän koetti vielä kerran puhua, mutta sai vain sanan "sulje" kuuluville. Minä ymmärsin häntä, suutelin ja suljin kuolevat silmät. Silloin levisi autuas hymyily hänen kasvoilleen, koko ruumis vavahti ja hengitys lakkasi. Jegorini oli kuollut. — — —
Kauan, kauan istuin minä sen jälkeen liikkumatonna hänen ruumiinsa vieressä, viheriöitsevän syvyyden partaalla jonka äyräillä sammalessa, ruohossa ja sananjaloissa kimmelsivät tuhannet vesipisarat ja tuuheat puut keinuttelivat lehtiänsä auringon helossa. Kaikissa kallion halkeimissa ja koloissa lenteli lintuja. Huoletonna ryöppyävästä elementistä rakensivat ne pesiänsä, välittämättä sivullaan liitelevästä kuolemasta lauloivat ne rakkauslaulujansa ja lentelivät edes takaisin yli leveän vesivyön. Ja tämä taivaallinen loisto oli minun Golgatani, tämä tunteeton luonto katseli hymyillen minun ristiinnaulitsemistani.
Vihdoin tuli eräs vanhempi herrasmies erään kuljettajan kanssa, jonka hän oli lähettänyt noutamaan paareja ja kantajia. Sen jälkeen ottivat he hänet minulta ja kantoivat pois. Minä pyytämällä pyysin heitä tekemään sen varoen ja hiljaa; minä vielä luulin, että Jegor tunsi, jos vieraat, välinpitämättömät kädet häneen koskivat.
Illalla olin minä jo rakkaani ruumiin kanssa Roomassa. Tämä sattui ensimäisen, "vainajain saaren" luona tapahtuneen kohtauksemme vuosipäivänä…
Rooma 1 p. kesäk. 1887.
Minä näin tänään espanjalaisilla rappusilla nuoren kansannaisen sylissään puolen vuoden vanha poika. Hän muistutti minusta Murillon madonnaa istuessaan siinä etelämaisine ihonväreineen, muodon kauneuksineen ja puoleksi paljastettuine povineen josta pienokainen imi virkistystä kuin erinomaisesta hedelmästä; tummassa silmäparissa ei kuitenkaan ollut peitetty katse, kuten tavallisesti sellaisessa tapauksessa, vaan se loisti iloisena maailmaa kohti. Hetkiseksi heräsi sydämeeni ennen kuulumaton toivo, mutta jo seuraavassa hetkessä oli se poissa jättäen jälleen sijan haudankaltaiselle levolle. Olkoon taivas kiitetty ettei vanha kirous leviä pitemmälle! — —
Mistä sitten saavat ihmiset rohkeutta valittaa persoonallisia onnettomuuksiaan. Tuska kai ei ole tunkeutunut heidän sydämiensä syvyyteen poistaen sieltä kaiken inhimillisen pikkumaisuuden. Vasta nyt ymmärrän minä Voldemar-sedän sanat, että suuret kärsimykset ovat annetut avarruttamaan sydämiämme, niin että niihin sopii ihmisrakkaus ja osanotto; vasta nyt ovat silmäni auenneet ja minä aavistan, mitä hän tarkoitti viittailullaan, että täytyy pitää toisia ihmisiä yhtenä oman minänsä kanssa. Meidän yksilöllisyytemme on meidän rajanamme, sen murtaminen on kuoleman tehtävä, avarruttaminen uudestasyntymisen tehtävä, keinona siihen — rakkaus, joka antaa meidän rakastaa toista ihmistä "kuten itseämme". Minkä takia vie Margareta Jumalan istuimen eteen esirukouksen Faustin puolesta, jota hän oli rakastanut maan päällä? Minkä takia sitten lausui Vapahtaja nuo ihmeelliset sanat Magdaleenalle:
"Hän on paljon rakastanut, sen takia hänelle paljon anteeksi annetaan?" Tiesikö hän että tomun lapsen täytyy kokonaan hävitä ja sulautua toiseen olemukseen ennen kuin sen voi täyttä niin korkea ihmisrakkaus, joka aina hänessä liekehti ja joka osottautui puhtaimmassa osanotossa olentoraukkoihin? — — —