Tuska on paras opettajamme, sen opetukset ovat ainoat oikeat. Kulkiessani nyt kadulla tuntuu minusta kuin entinen ihmiseni olisi kuulunut sokealle, vasta nyt kykenevät silmäni eroittamaan toisissa kärsimyksen hienoa kirjoitusta, vasta nyt kun ei minulla enää ole voimakasta itsekästä tunnetta, tunnen minä sen sijaan onnettomien vankitoverieni tunteet. Palkinto, rangaistus — kuinka vierailta nämä sanat nyt minusta tuntuvatkaan, kuinka ne ovatkaan menettäneet kaiken merkityksen! Minua ei houkuttele puoleensa mikään uusi elämä, minä en himoitse mitään uutta päivää, sillä tuskahan sanoo kuitenkin viimeisen sanan ja tajuttomuuden yö näyttää minusta enimmän kilvoituksen arvoiselta. Korkeampi voima hallitsee meitä kaikkia, ihmeellinen järjestelmällisyys on johtavana lankana jokaisen ihmisen elämässä; suuri päämäärä on kuitenkin edelleen sama, nimittäin että luonnollisen, itsekkään sydämemme tulee särkyä tulisine tahtoineen, toiveineen ja himoineen. Mutta minun sydämeni särkyi viheriöivässä, salaperäisessä laaksossa Anion vesiputouksen vieressä!…

Rooma 4 p, kesäk. 1887.

Taas ovat matkalaukkuni valmiina, huomenna alkaa paluumatka vanhaan kotiin. Tänään päivällä olin viimeistä kertaa Jegorini luona. Aurinko poltti hautakummun reunoja, kukat, jotka vaihdetaan joka aamu, alkoivat jo kuihtua. Minä viivyin siellä kauan ja annoin tuon lyhyen, kauniin vuoden, jonka olimme yhdessä eläneet, kulkea jälleen sieluni silmäin ohi. Sen jälkeen koetin muodostaa itselleni kuvaa tulevaisuudesta; ajattelin, että rakastettuni oli kehoittanut minua kestämään loppuun asti ja tulemaan suuremmaksi ja tunsin kuin armona, että olen rikas, jonka avulla voin unhottaa itseni laajaan hyväntekeväisyyteen. Mutta katso, silloin seisoi yht'äkkiä edessäni sysimusta kummitus! Ajattelehan jos aika ja nuoruus liittoutuisivat keskenään minua vastaan ja minullekin löisi se hetki, jolloin elämä pitäisi minut paikallaan, sen suloinen sävel vielä kerran hyväilisi ja hullaannuttaisi korvani?

Onneton, kauhea ajatus! Se voi olla kyllin hyvä niille puoli-ihmisille, jotka ymmärtävät sillä auttaa itseänsä eteenpäin, mutta se on kauhea ihmiselle, joka on elänyt ylen onnellista elämää, joka tässä surujen maailmassa on omistanut jotakin kokonaista. Ja enkö minäkin ole sen häviämättömän, kaikkea ylläpitävän voiman alainen, joka nostaa ylös maahan tallatun ruohon, joka täyttää kaadetun puun juuret lukemattomilla uusilla vesoilla ja joka hävittää kirveen jäljen? Eikö minussakin syki se sitkeä elämän tunne, joka muodostaa persoonallisen olemassa olomme perusehdon?

Tästä tietoisenako tuomitsi Jegor minut elämään ja odottaako Voldemar-setä samasta syystä, että minä käyttäisin hyödykseni elämän suuria opetuksia?

Oi iäinen kaitselmus, ei toki tätä! Älä salli puhtaan murhenäytelmän loppua ivanäytelmään, muserra minut mieluummin kokonaan, mutta älä paloittele minua hitaasti!

Tylsä epätoivo naulasi minut paikalleni haudan viereen, en huomannut että aurinko aleni yhä matalammalle ja vihdoin katosi pilven taakse, en tuntenut, kuinka tasangolta puhaltava kylmä iltatuuli suhisi sypressien latvoissa. Vihdoin tuli haudankaivaja ja sanoi olevan ajan sulkea kirkkotarha. Silloin vasta nousin ylös ja lähdin kotimatkalle.

Kirkkotarhan ulkopuolella tapasin tohtori Lehdénin, joka oli hyvin kiihdyksissään ja kuten ainakin suututtuaan, oli hän kiukkuinen minulle.

"Onko tosiaankin teidän tarkotuksenne tappaa itsenne, armollinen rouva", huudahti hän, "ettekö tiedä, että jokainen hengenveto tähän aikaan on myrkkyä mitä suurimpain sielunliikutusten väsyttämälle ruumiille? Minulle on sanottu teidän olleen jo kolme tuntia poissa huvilasta ja koko sen ajan olette te istunut hiljaa auringon laskiessa ja sen jälkeen olette te imeneet malariamyrkkyä."

Väristys kulki ruumiini läpi.