"Jumalan tähden, rakas tohtori", huudahdin minä, "ette kai mitään sellaista minusta uskone? Ei, se ei ole ollut aikomukseni, mutta ajatuksissa ollen olen unhoittanut ajan."
Hän katsoi minua syvästi suruissaan kauniilla, sinisillä silmillään.
"Sitä en tarkoittanut ja minä toivon koko sydämestäni teidän säilyvän siltä onnettomuudelta. Oi, nyt värisette te taas… Ettekä te ole ottanut mukaanne edes saaliakaan, kävelkää toki, Jumalan tähden, nopeammin."
Ja sitten veti hän minua mukanaan niin joutuin, että minä tuskin voin seurata häntä. Kuinka hän onkaan hyvä! Minä en ole saattanut hänelle koskaan muuta kuin tuskaa ja saanut häneltä osakseni vain rakkautta. Kuinka onkaan hän näinä kauheina päivinä pitänyt huolen kaikesta ja omalla yksinkertaisella, luonnollisella tavallaan järjestänyt kaiken, ikäänkuin se kaikki kuuluisi hänelle itsestään. Hän on ollut todellisena siunauksena minulle ja Voldemar-sedälle, joka ei osaa puhua sanaakaan italian kieltä! —
Nämä ovat viimeiset rivit Roomasta… Huomenna tähän aikaan on pikajuna vienyt minut jo kauas pois… Minun on täytynyt kuitenkin käydä levolle; pääni ja jäseneni ovat lyijyn raskaat, ja huolimatta lämpöisestä yöstä viluttaa minua niin että minun täytyy kääriytyä moniin vaatteisiin. Ensi kertaa Jegorin kuoleman jälkeen on minulla tunto omasta persoonastani; tähän asti olen tuntenut olevani ruumiiton. — —
Eikö tämä pitkä yö sitten koskaan lopu? Pieni kamarineitini on nukahtanut vieressäni olevaan lepotuoliin ja vasta puoli tuntia sitten jätti tohtori Lehdén huoneen mennäkseen hetkeksi levolle. He sanovat minun olevan kovasti kipeän ja tänään, kun he luulivat minun olevan tajuttomana, puhelivat he malariasta, joka on muuttunut lavantaudiksi. Ulkomaalaiset lääkärit näyttivät vakavilta ja tohtori Lehdén epätoivoiselta ja Voldemar-setä vei hänet ulos.
Mutta kuinka he kaikki voivat niin erehtyä. Tuo olento joka makaa kuumeessa vuoteella ja näkee houriokuvia seinäpapereilla ja tuntee polttavaa janoa, sehän en ole minä! — Ei, tällä vieraalla, kärsivällä oliolla ei ole minun kanssani mitään yhteyttä, minä olen ilman ruumista, kuulen hiljaisia ihmeellisiä säveliä, jotka tulevat yhä lähemmäksi, soivat yhä puhtaammin ja välittömämmin, minä latelen avaruuksiin ja odotan Jegoria. — Missä sitten olet rakkaani? — Mutta minullahan on vielä jotakin sanottavana. Tämän kirjan, jonka palvelijattareni piti asettaa lyijykynän kera päänaluksen alle, silloin kun vielä makasin sillä vuoteella, joka nyt on tuolla vieraalla oliolla, on tohtori Lehdén saava. Nyt kun mainen verho ei enää katsettani rajoita, tiedän, että hän aina on minua rakastanut ja on tuleva hyvin murheelliseksi. Hän ei saa olla suruissaan, hänen täytyy tulla vakuutetuksi, että elämämme gobeliinikuva oli valmistettu varmalla ja hämmästyttävällä selvyydellä ennen kuin itse sitä aloimme kulkea. Ja siten saumataan kuva kuvaan kunnes ilmiöllisen maailman kuvat lakkaavat ja iäinen alkaa, jota edelliset varjostavat kuin pilvi aurinkoa.
Voi, kuinka minä rakastan kaikkia ihmisiä ja kuinka löydänkään itseni heistä! Ole siunattu Voldemar-setä, kiitos, lämmin kiitos sinulle, tohtori Lehdén…!
Nythän soi taas vuoren sävel, nythän solisevat aallot "vainajain saaren" rantaan ja nyt suhisevat tummat sypressit. Ei, ne eivät ole mitään surua herättäviä lauluja, se on suuri maailman laulu, joka ainoastaan maiselle korvalle kuulostaa synkältä, koska se siinä luulee kuulevansa joutuin heikkenevän äänen. Mutta näistä eri äänistä kootaan äänet siihen suureen simfoniaan ja kaikki sulautuvat selvästi ja puhtaasti perusääneen…
Jumalani, kuinka tuo onneton olio sängyssäni kärsii, minun täytyy sinne, minun täytyy auttaa. —