Minä en voinut pidättää tuskan huudahdusta joka heti herätti vastakaiun. En koskaan ennen ole nähnyt kenenkään kasvojen ilmaisevan niin paljoa osanottoa kuin nyt taiteilijan pitäessään loukkaantunutta kättäni omassaan ja kuiskatessaan: "Oih että minä onneton tein teille pahaa, minä teille!"
Minä hillitsin itseäni kaikin voimin ja selitin ettei se mitään merkinnyt, mutta laskin kuitenkin hiljaa jokaisen minuutin, joka vei minua lähemmäksi kotiinlähtöä ja sen mukana vapautumista. No niin, se tuli sitten lopulta, ja nyt olen minä jo istunut täällä tunnin verran ja antanut vanhan imettäjäni pitää jääkääreitä kädelläni. Kun minä kerroin hänelle vieraasta, joka tahtomattaan oli ollut syynä kärsimykseeni, pudisti hän totisena harmaata päätään ja katsoi syvälle painuneilla silmillään synkännäköisenä minua.
"Varo vain, rakkaani, ettei se ulkomaalainen herra saata sydämellesi yhtä suurta kärsimystä kuin käsi-raukallesi. On huono merkki, että tapasit hänet ensi kerran 'Vainajain saari'-nimisen taulun luona, mutta vielä pahempi enne on tämä, kun hän teki sinulle tänään näin pahaa. Jos minä saisin sinua neuvoa, niin tulisi sinun karttaa häntä, sillä hän heittää tiellesi tumman varjon."
Hanna muistuttaa jotakin vanhaa tietäjä-ämmää lasketellessaan taikauskoisia varoituksiaan ja kun tänään olin liikutettuna puristausi rintani hätääntyneenä kokoon, niin että en minä edes voinut nauraa hänelle, kuten tavallisesti.
Karttaa! — voiko sitten inhimillinen heikkous välttää kaikkivaltiasta kohtaloa, olemmeko todellakin tekojemme herroja tai onko Goethe oikeassa sanoessaan: me ihmiset emme johda itse itseämme, pahoille hengille on annettu valta ylitsemme, että ne saisivat riemuita meidän turmiollamme.
Kuinka myöhäinen jo onkaan! Rastaskin puutarhassa, joka tavallisesti ei tahdo voida lakata, on nyt väsynyt ja vaijennut. Kaikki nukkuu, kaikki hengittää syvään ja hiljaa, minun ajatukseni vain harhailevat ilman lepoa kuin perhonen mielikuvituksen liekin ympärillä… Kuinka kamalaa se onkaan, että tuo ulkonaisesti ja sisäisesti jalosukuinen ihminen on tuomittu ennenaikaiseen kuolemaan… Lieneeköhän tosi vanhojen puhe jumalien kateudesta; kohdistavatko he vihansa niihin ihmisiin, jotka ovat liian heidän kaltaisiaan, jouduttaako todellakin kauneus tyhjiin raukeamista? — — —
29 p. toukok.
Jo aikasin aamulla lähetti herra Morosoff minulle kukkaskorin täynnä tumman punaisia ruusuja ja päivällisen seuduissa tuli hän itse kuulemaan kuinka kipeän käteni laita oli. Tietysti Liina-täti otti hänet vastaan ja kietoi hänet kaunotieteiseen keskusteluun siinä määrin että hän tuskin oli tilaisuudessa lausumaan minulle yhtäkään sanaa. Fenerooch, Ferdinand Meyer, Roseggerin koulumestari, suuri Bach, kaikkien täytyi esiintyä tullakseen arvioituiksi ja punnituiksi ja suositelluiksi herra Morosoffille terveellisenä ja hyödyllisenä ravintona. Hän kesti urhoollisesti myrskyn, ilman rypistystäkään silmäkulmissa, mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän hermostumisen painostamana repi pari nappia irti hansikkaistaan. Mutta kun hän lopultakin sai suunvuoroa, sanoi hän suureksi mielihyväkseni:
"Armollinen rouvani, ei kukaan ihminen voi asettaa Bachia eikä Beethovenia korkeammalle kuin minä, sillä ovathan he ihmiskunnan leipää. Jos minä siitä huolimatta tunnen itseni enemmän sukulaiseksi Chopinille, Wagnerille ja Lisztille, johtuu se siitä, että minä, kuten oikea aikani lapsi, haluan voimakkaita mausteita, ja sitä paitsi on vielä eräs seikka, joka sallii minun, yhtä hyvin kuin näiden suurien uranaukaisijoidenkin, tehdä kunniaa muutamille musikaalisille tottumuksille ja myöskin omissa sävellyksissäni lyöttäytyä toisille urille kuin vanhat.
"Ennen vanhaan työskenneltiin etupäässä säveleen kimpussa, joka punottiin kaikkialle. Minä sitä vastoin näen harmoniossa puunjuuren; lähden aina siitä ja muodostan siitä johdonmukaisesti sen kukan, säveleen."