Oli kerrassaan ihme, että Liina-täti antoi taiteilijan lopettaa lauseensa; minä luulen, että rohkea tunnustus oli järkyttänyt häntä, tuota muumioitunutta klassillisuuden palvelijaa. Hän kutsui kuitenkin herra Morosoffin tulemaan ylihuomenna teelle, mutta hänen kasvonsa saivat happaman makean ilmeen, kun herra Morosoff pyysi minulta lupaa saada lähettää nähtäväkseni laulujansa.
"Kenties uskallan toivoa saada kuulla teidän, armollinen neitini, laulavan niistä yhden tai toisen", sanoi hän ja hyvästeli hienolla tavallaan, joka ilmaisee niin paljon hellää ujoutta ja koskettaa meihin kuin tahallinen henkilöllinen mairittelu.
30 p. toukok. 1886.
Koko pitkän päivän olen laulellut hänen laulujansa, jotka hän jo eilen minulle lähetti. Itse Liina-tädinkin on täytynyt tunnustaa, että ne ovat kauniita, syviä ja alkuperäisiä, mutta hän väittää niissä olevan jotakin sairaloista. Tietysti hän sillä vain tarkoitti tuota hänelle täydellisesti vierasta, raskasmielistä slavilaista ainesta, jota tavataan niin hyvin Puschkinissa, Lermontoffissa, Gogolissa, Turgenjewissa kuin Chopinissakin. Minä vastasin hänelle jotakuinkin härsyttävästi, että sitten täytyi hänen pitää koko venäläistä kansallisuutta sairaana, jotain, jota hän ei kuitenkaan tuntunut olevan halukas tekemään. Kuinka minä vihaan noita kansallisia ja sosiaalisia ennakkoluuloja ja kuinka se aina tuntuu minusta omituiselta koska sivistyneillä ihmisillä ei ole sitä henkistä vapautta, että he ensi kädessä kiintyisivät inhimillisesti pysyväiseen. Voidaan aivan hyvin rakastaa isänmaataan ja kokonaan kuulua kansallisuudelleen, tarvitsematta silti unhoittaa, että tässä suuressa maailman teatterissa kaikki muodot tulevat ja menevät ja että löytyy ainoastaan yksi ainoa kestävä yksiys, ijäinen luonto ja siinä ijäinen inhimillisyys.
Suo anteeksi, Voldemar-setä, tuo viimeinen oli henkinen varkaus sinulta; olen sen aivan äskettäin kuullut sinun suustasi, kun sinä saarnasit suvaitsevaisuutta tohtori Lehdénille. Kunpa minä vain ymmärtäisin, kuinka sinun vapaa sielusi voi kestää tuota henkisesti liioittelevaa ja kuitenkin itse asiassa niin kuohuilevaa naista, jonka hirmuinen fetishipalvelus perustuu perheen jumaloimiseen, jolle en ole koskaan vertaa nähnyt. On todellakin siunaus, etteivät enää kumpainenkaan serkkuni asu täällä ja että Sofia-serkkuni on häämatkallaan. Herra Morosoff sai kuitenkin jo ensimäisellä tervehdyksilläkäynnillään tietää tarpeeksi asti Wolzogen-perheen yleisestä merkityksestä ja sen jokaisen eri jäsenen yksilöllisyydestä. Ainoastaan minä, joka olen niin onnellisen onneton ollessani julistettu Voldemar-sedän lempilapseksi, olen alhaisoon kuuluva Liina-tädin silmissä, jonkillainen henkinen vaihdokas, joka on jäänyt parasta perintöosaansa vaille, tuota ylevää naisellista yksipuolisuutta. Ja minkä takia? Koska minua ei miellytä naissuvun yleinen kainous eikä perinnäinen itsepäisyyskään, vaan teen ajatukseni ja työni tarkoin tutuiksi ja omistan pikaisen tunteen jolle äkkiä annan muodon. — Fi donc Erna, sinun tulisi karsia itsestäsi pois hyödytön ja haikaileva ja ottaa esimerkkiä Voldemar-sedästä, joka taistelee ainoastaan hienoilla ivan aseilla, jos hän ylipäänsä niistäkään välittää! Siis ei siitä sen enempää.
Kuinka selvä ja vakava ja samalla kertaa niin ihmeellisen hieno ja omituinen onkaan tuon venäläisen taiteilijan käsiala. Hänen nuottinsa ovat kuin kaiverrettuja. Muuten hän ei ainoastaan puhu, vaan myöskin kirjottaa saksaa kuin äidinkieltään vaikkakin latinalaisella tyylillä. Lauluja seuraa sävellys, jolle hän on antanut nimeksi "Kysymys".
"Kenties te joskus heitätte silmäyksen tähän vähäpätöiseen, alakuloiseen lauluun, joka eilen hämärässä sielussani virisi, armollinen neitini", kirjoitti hän. "Elämässäni löytyy hiljaisia päiviä, jolloin ei ainoastaan lausuttu sana koske minuun huomattavasti, vaan myöskin kynäni rapina häiritsee sieluni sunnuntairauhaa. Tänään on nyt sellainen hiljainen päivä, tämä tervehdys tunkeutuu kuitenkin esiin luoksenne liidelläkseen. Kaikki herättää minussa näkyjä, sanattomia ajatuksia. Tätä tunnelmaa säestää luonto, jossa kaikki sielua tyynnyttävät harmoniot vaikenevat, koska synkkä moll-akkordi lakkaamatta sukeltautuu esiin ikkunani edessä olevien märkien puiden runkojen välitse."
Olen usean kerran soittanut itselleni tämän "kysymyksen" ja sen soinnuissa tuntenut tuskaisan halun. Tuska kiertäytyy johdonmukaisesti kiintopisteeseensä, mutta pysähtyy lopuksi keskellä tätä sopusointujen verkkoa. Niin tämä soitannollinen kysymys on synkän syvä ja kuiskaa korvaani: "Mitä etsit sinä kaihoava sydän maailmasta? Pää-parka, aijotko elämän ongelmaa selittää?"
Hämärä oli jo verkkojaan kutonut ja minä istuin vielä pianon edessä salongissa ja soitin tämän synkän laulun muunnelmia, soitin niin kuin sydämeni tunsi, kaihoten ja väsyneesti, kun äkkiä tunsin epämääräisen, mutta varman tunteen, että joku kuunteli minua. Kun käännyin, näin tohtori Lehdénin istuvan äänetönnä ikkunan vieressä. Hypähdin ylös, suljin pianon ja tein pilaa siitä ikävästä, johon olin hänet tietämättäni tuominnut. Mutta hänen siniset silmänsä katselivat minua niin tavattoman totisina, että pila kuoli huulilleni, ja minä loin katseeni alas.
"Neiti Erna, ettekö ole kuullut Varnhagenin sanoja Rahelille? 'Sinä kuljet läpi kaikkien todellisuus-äärien, sillävälin kun minä taivallan ainoastaan muutamissa; mutta kun sinä tulet minun käsityspiireihini, löydät minut kuitenkin aina, ja jos sinä menet taloon, johon en minä voi sinua seurata, odotan minä levollisesti oven ulkopuolella.' Näettekö, tämä on sopusoinnussa tunteitteni kanssa verraten teidän tunteisiinne siiloin, kun te Melusinan tavalla sukeltaudutte minulle vieraaseen, mutta teille tuttuun aineeseen."