Nainen oli nyt sisäänkäytävän varjossa, niin ettei Aziz voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta nainen näki hänen kasvonsa ja sanoi uusi sävy äänessään: — Rouva Moore.
— Rouva… Tultuaan lähemmäksi Aziz näki, että nainen oli vanha. Muuan moskeaa juhlallisempi rakennus luhistui hänen mielessään raunioiksi eikä hän tiennyt, oliko hän iloinen vai surullinen. Nainen oli Hamidullah Begumia vanhempi, hänen kasvonsa olivat punaiset ja tukkansa harmaa. Naisen ääni oli erehdyttänyt häntä.
— Pelkään säikäyttäneeni teitä, rouva Moore. Aion kertoa meikäläisille — ystävillemme — teistä. Te ilmaisitte ajatuksenne niin kauniisti ja hyvin sanoessanne, että Jumala on täällä. Otaksun, että olette äskettäin saapunut Indiaan.
— Niin olen, mutta mistä voitte sen tietää?
— Tavastanne puhutella minua. Mutta hankin nyt teille vaunut.
— Tulin tänne kerhosta. Siellä näyteltiin erästä näytelmää, jonka näin jo Lontoossa. Ja siellä oli niin kuumakin.
– Mikä sen näytelmän nimi on?
— Kate-serkku.
– Teidän ei pitäisi kulkea yksinänne pimeässä, rouva Moore. Täällä kiertelee kaikenlaisia irtolaisia, ja Marabar-kukkuloilta saattaa laskeutua tänne leopardeja ja käärmeitäkin.
Rouva Moore kirkaisi; hän oli unohtanut käärmeet.