Esipuhe
Mitä India on merkinnyt ja merkitsee yhä Englannille kirjallisenakin riistomaana, ei voida lyhyesti määritellä; siitä saa riittävästi ainesta tutkimuksiinkin. Kun ei yhteiskunnallinen eikä sielutieteellinen harrastus enää saa tyydytystä oman kansan piiristä, löytää se heti uusia ikuisesti polttavia arvoituksia merten takaa; kun mielikuvitus tuntee olonsa ahtaaksi pienellä emäsaarella, se saa rajattoman liikkumatilan suurella idän niemimaalla. Mikä jonkin toisen maan kirjallisuudessa leimattaisiin eksoottiseksi hurjisteluksi, muuttuu englantilaisen runoilijan käsissä keisarikuntaa läheisesti koskevien asioiden luvalliseksi tutkimiseksi. Sen jälkeen kuin Kipling loi angloindialaisen kirjallisuuden hylätäkseen sen myöhemmin, on hänen sijalleen alituisesti ilmestynyt uusia kertojia, joilla ei tosin ole hänen voimakasta neroaan, mutta useinkin tarkempi huomiokyky ja terävämmät mielipiteet.
Uusin näistä on E.M. Forster. Hänet tunnetaan huolellisena ja älykkäänä englantilaisen keskiluokan kuvaajana, mutta nyt hän on ensi kerran siirtänyt kertomuksensa puitteet Indiaan. On selvää, että Forsterin A passage to India (Matka Indiaan) on herättänyt Englannissa erikoista mielenkiintoa. Se ei ole ainoastaan harvinaisen taitavasti kirjoitettu romaani, vaan samalla tieteellisen tarkka tutkielma rotujen ja uskontojen yhtymyksestä; tuskinpa brittiläisen hallinnon ja alkuasukasvastustuksen välistä laukeamatonta jännitystä olisikaan voitu kuvailla puolueettomammin kuin tässä on tapahtunut. Kirjan takaa häämöttää hyvin laajakatseinen mies, jonka tekemät johtopäätökset ovat erittäin harkittuja. Luultavasti Forsterista olisi tullut Englannin tuomarikunnan ylpeys, ellei hän olisi mieluummin ruvennut kirjailijaksi.
Meidät viedään pieneen kaupunkiin, jota Forster nimittää Chandraporeksi, mutta jota ei kuitenkaan sennimisenä löydetä kartasta. Se sijaitsee Hindustanissa Gangesjoen varrella, ja sen asukkaina on sekä muhamettilaisia että hinduja. Ylintä brittiläistä hallitusvaltaa edustavat tässä kaupungissa niin sanottu kollektori eli veronkantaja, joka on maaherran alainen, pormestari ja poliisipäällikkö. Nämä kaksi viimeksimainittua virkamiestä ovat myös englantilaisia. Kuten niin monet muut indialaiset kaupungit, Chandraporekin näyttää mudasta ja liejusta rakennetulta ja lukuunottamatta paria mogulien aikuista huvimajaa siellä on hyvin vähän nähtävää: vain soikea auringon paahtama Maidani, myymälöitä, joissa ihmiset tungeksivat, pieniä temppeleitä ja moskeoita, ja brittiläisten huviloita ylhäisen eristetyissä kortteleissaan. Etelästä siintävät Marabar-vuoret, joissa on salaperäisiä luolia. Tähän kaupunkiin saapuu pari englantilaista naista vierailulle; rouva Moore, äskettäin nimitetyn pormestarin, herra Heaslopin, äiti, ja neiti Quested, josta laskelmien mukaan pitäisi tulla pormestarin puoliso. Molemmat ovat tavattoman innostuksen vallassa ja haluavat kiihkeästi tutustua oikeihin indialaisiin.
Chandraporen koulun rehtori esittää heidät indialaiselle lääkärille, Azizille, joka toimii alilääkärinä kaupungin englantilaisessa sairaalassa. Aziz on taitava ja lahjakas mies, mutta esimiestensä epäsuosiossa. Naisten pyynnöstä hän järjestää huviretken Marabar-luoliin, ja ihastuksissaan saadessaan osoittaa vieraanvaraisuuttaan hän koettaa kaikin tavoin auttaa ja palvella naisia, ja huviretki näyttää sujuvan perin onnistuneesti. Silloin tapahtuu jotakin arvoituksellista. Indialaisen lääkärin näytellessä neiti Questedille noita kummallisia luolia tämä hieman kiihtynyt englantilainen nainen joutuu hysteerisen pelon valtaan, syöksyy vuoren rinnettä alas ja uupuneena kohtaa sen juurella erään ystävättärensä, joka on autollaan saapunut sinne liittyäkseen seuraan. Hän kertoo nyt ystävättärelleen, että tohtori Aziz oli aikonut hyökätä hänen kimppuunsa häpeällisessä tarkoituksessa. He ajavat heti takaisin Chandraporeen ja ilmoittavat asian poliisille, ja kun tohtori Aziz palaa Marabarista junassa aavistamatta mitään pahaa ja ollen enintään vain hieman pahoillaan senvuoksi, että neiti Quested oli niin epäkohteliaasti jättänyt hänet, vangitaan hänet heti ja viedään vankilaan.
Tämä tapaus paljastaa kädenkäänteessä Chandraporessa vallitsevan salatun rotuvihan. Virkamiesylimystö liittyy puoltamaan neiti Questediä, muhamettilaisen rahvaan kootessa rahoja tohtori Azizin puolustamiseksi. Tekisin väärin, jos tässä kohdassa riistäisin lukijalta rahtusenkaan siitä jännityksestä, jonka seuraavat tapaukset varmasti aiheuttavat. Sanottakoon sentähden kuulustelusta vain senverran, että se on kertomataidon mestarinäytteitä. Neiti Quested raukka palaa lopulta Englantiin täysin epäonnistuneen Indianmatkansa jälkeen. Azizin salainen vastenmielisyys muukalaiskomentoa vastaan leimahtaa tietysti täyteen liekkiin hänen kärsimänsä loukkauksen jälkeen. Hän ottaa eron ja pääsee sen sijaan erään indialaisen pikkuvaltion ruhtinaan henkilääkäriksi, sanoen siten jäähyväiset sille sivistykselle, johon hän tähän saakka on koettanut perehtyä, ja palaten nykyaikaisen lääketieteen parannuskeinoista takaisin manauskeinoihin. Kun hyväntahtoinen rehtori Fielding, joka nyttemmin elää naimisissa Englannissa, tulee vierailemaan tähän viehättävään ruhtinaskuntaan, ottaa hänen entinen ystävänsä hänet vastaan tarkoituksellisen epäkohteliaasti. Muuan onnettomuustapaus parhaillaan vietettävän Krishnajuhlan aikana lähentää heitä kyllä toisiinsa, mutta särkynyttä siltaa ei voida enää täydellisesti korjata. Vasta sitten, kun kaikki englantilaiset on karkotettu maasta, voi hänestä ja Azizista tulla jälleen todelliset ystävät. Tämäkin anglo-indialainen romaani päättyy siis täydelliseen epäilykseen Idän ja Lännen yhdistymis- ja toisiinsa sulautumismahdollisuuksista.
Tämän romaanin kiintoisia puolia on sekin, että se on vailla sankaria. Siinä ei ihannoida Azizia eikä Fieldingiä; heidän sanansa ja tekonsa joutuvat aina huolellisen tarkastuksen alaisiksi, tekijän silti asettumatta etualalle. Forsterin sielutiede työskentelee tieteellisesti tarkistetuin keinoin ja hänen ihmiskäsityksessään on lähinnä hituinen kyynillisyyttä. Itämaalaisen Azizin kuvauksessakaan ei ole jälkeäkään hentomielisyydestä, niin miellyttävältä ja puoleensavetävältä kuin tämä tyyppi kirjailijasta onkin mahtanut tuntua. Useimmat eurooppalaiset nykyaikaisen indialaisen sielunelämän selitysyritykset tuntuvat perusteettomilta ja pinnallisilta tämän muotokuvan rinnalla. Tuntien herkästi kuin lapsi pienimmänkin myötätunnonosoituksen Aziz toiselta puolen osoittautuu hämmästyttävän teräväksi eurooppalaisten luonteenvikojen havaitsijaksi. Keskusteltuaan eräänä yönä Chandraporen moskeassa vanhan rouva Mooren kanssa, joka vastikään Indiaan saapuneena kohtelee häntä ystävällisesti, hän vaalii tätä muistoa kuin pyhäinjäännöstä ja luulee tällä melko jokapäiväisellä ja itsekkäällä naisella olevan ominaisuuksia, joita tällä ei laisinkaan ole. Mutta kun hän syö päivällistä muhamettilaisten ystäviensä parissa, hän päästää valloilleen kiihkeän ivansa muukalaisia kohtaan, jotka kaikki ovat sietämättömiä ylvästelijöitä tahi tulevat sellaisiksi, miehet oltuaan pari vuotta ja naiset vietettyään kuusi kuukautta Indiassa. Tämä lääkäri huumaa itseänsä loppumattomilla keskusteluilla ylevästä persialaisesta runoudesta; se on hänen morfiinivaaransa. Hän on epäitsekäs ja ritarillinen ystäviään kohtaan, mutta eroottisessa suhteessa turhamainen. Se seikka, ettei neiti Questediä voida sanoa edes kauniiksikaan, kiihdyttää vieläkin enemmän hänen raivoaan loukkaavan syytöksen johdosta.
Tapahtumapaikat on samoin kuvattu kiitettävän huolellisesti, silti syrjäyttämättä oleellista puolta, joka Indiassakin on ja tulee olemaan ihmiskuvaus. Vain viimeisessä luvussa kerrotaan ehkä liian laajasti Maun ruhtinaspalatsissa toimeenpannuista temppelijuhlallisuuksista ja erittäinkin Krishna-menoista, koska Forster kuvaillessaan päähenkilöä on johdonmukaisesti pitänyt silmällä muhamettilaista Indiaa; kuvaus on tältä kohdaltaan loistava kansatieteellinen tutkielma, vaikka hieman pitkäveteinen. Mutta tuskin Kiplinginkään teoksissa on niin mainioita yksityiskohtia. Viidakkokirjan runoilija, joka oli syntynyt ja kasvanut angloindialaisessa ympäristössä, ei tietenkään voinut vastaanottaa kaikkia vaikutelmia yhtä herkästi kuin eurooppalainen. Miten Forster osaa kuvailla itse ilmastoakin, nähdään parhaiten lyhyestä luvusta, jossa kerrotaan kuinka tukahduttava kuumuus huhtikuussa tekee tuloaan Chandraporeen. Aziz makaa sairaana asunnossaan ja tuijottaa valkohehkuiselle tyhjälle kadulle. Erään keskeneräisen, parille tähdistälukija-veljekselle kuuluvan rakennuksen telineillä istuu orava, täyttäen ilman kimeillä äänillään ja näyttäen talon ainoalta asukkaalta. Tomuisen puun ympärillä kiertelee muutamia ruskeita lintuja raakkuen: »Elävien olentojen enemmistölle merkitsee niin vähän, mitä vähemmistö, joka nimittää itseään ihmisiksi, haluaa tahi määrää. Useimmat Indian asukkaat eivät välitä lainkaan siitä, kuinka Indiaa hallitaan. Alemmat eläimet eivät kyllä Englannissakaan välitä Englannista, mutta troopillisissa maissa on erotus silmiinpistävämpi, koska siellä puhekyvytön maailma on lähempänä ja valmiimpana anastamaan itselleen vallan, heti kun ihmiset väsyvät».
Tämä ivallinen huomio, tehtynä aivan sivumennen, mutta sentään naulan päähän kuvaten sitä mielentilaa, jonka Indian ilmasto synnyttää, riittää ehkä todistukseksi Forsterin erinomaisesta kuvaustaidosta. India on rosvottu maa, mutta vieläkin ihmeellinen aiheiden aarrekammio. Tämä ei kylläkään ole suureksi lohdutukseksi indialaisille itselleen. Mutta se tyyni, taiteellinen hienotunteisuuskin, jolla englantilainen kertoja käsittelee perin arkaluontoisia kysymyksiä, on lopulta sekin merkittävä inhimilliseksi edistysarvoksi.
Anders Österling.