— Ole ystävällinen ja vastaa kysymykseeni. Tulenko; liian myöhään? Onko
Mahomet Ali jo ahminut kaiken ruoan? Siinä tapauksessa menen muualle.
Kuinka voitte! Mahomet Ali?
— Kiitoksia, tohtori Aziz, olen kuolemaisillani.
— Kuolemaisillanne ennen päivällistä? Mahomet Ali raukka!
— Hamidullah on jo kuollut. Hän heitti henkensä, juuri kun ajoitte pihaan pyörällänne.
— Se on aivan totta, sanoi toinen. Voit ajatella, että keskustelemme nyt kanssasi toisen, onnellisemman maailman asukkaina.
— Sattuukohan teidän onnellisemmassa maailmassanne olemaan sellaista esinettä kuin hookah [vesipiippu]?
— Aziz, älä puhu joutavia. Keskustelimme juuri hyvin surullisesta asiasta.
Hookah oli tukittu liian täyteen, kuten tavallisesti hänen ystävänsä kodissa, ja porehti huonosti. Aziz koetti saada sitä vetämään paremmin. Kun tupakka vihdoinkin antoi myöten, virtasi se hänen keuhkoihinsa ja sieraimiinsa karkoittaen sieltä palavan lehmänlannansavun, jota hänen oli täytynyt hengittää ajaessaan kauppakujan halki. Se oli ihanaa. Hän oli kuin hurmiotilassa, kiihkoissaan, mutta täynnä terveyttä, eikä toisten keskustelu tuntunut hänestä enää kovinkaan surulliselta — he väittelivät kysymyksestä, oliko mahdollista päästä englantilaisen ystäväksi. Mahomet Ali väitti sen olevan mahdotonta, Hamidullahin vastustaessa häntä, mutta niin varovasti, ettei heidän välillään oikeastaan ollut minkäänlaista erimielisyyttä. Azizista tuntui todellakin ihanalta lepäillä avarassa kuistissa, kuun noustessa taivaalle ja palvelijoiden valmistaessa päivällistä sisällä. Ei mikään häirinnyt häntä.
— Niin, mutta ajattelehan minun omaa tämänaamuista kokemustani.
Väitän vain, että se on mahdollista Englannissa, vastasi Hamidullah, joka oli oleskellut siellä kauan aikaa sitten ja saanut ystävällisen vastaanoton Cambridgessä.