Kauniin aamun lupaava sää ei ollut pysynyt; taivas oli lyijynharmaa, ja vinha tuuli pieksi räiskyviä sadepisaroita auton ikkunaan. Kaduilla virtasi vettä, ja niitä reunustavat lehdettömät puut huojuivat ja natisivat kaameasti. Katujen ulkoasu oli kolkko ja painostava.
Cravenia puistatti. Hän muisteli lämmintä ja päivänpaisteista Jaappania, josta hän äsken oli lähtenyt. Hänen nykyisen ympäristönsä synkeys oli hänen muistelemansa maan hilpeän hymyilevien maisemien, ylellisen värirunsauden ja tuoksujen täyttämän ilman jyrkkä vastakohta. Hänessä heräsi melkein koti-ikävän kaltainen tunne.
Mutta se ajatus nostatti hänen silmiensä eteen näyn — hintelän, liikkumattoman, silkkipieluksilla viruvan ruumiin; pienet, kalpeat kasvot, tiukasti suljetut silmät, pitkät silmäripset tummana reunuksena jääkylmillä poskilla. Näky oli kammottavan selvä, hirvittävästi todellisuuden mukainen — ei ainoastaan muisto kuten sinä aamuna, jona hän oli tavannut O Hara Sanin kuolleena — ja hikihelmien vieriessä kasvoillaan hän odotti suljettujen silmien avautuvan ja paljastavan hänelle tuskaisen ilmeen, jonka hän oli nähnyt sinä iltana riistäytyessään irti tytön häneen takertuneista käsistä ja poistuessaan hänen luotaan. O Hara Sanin käyttämän hajuveden heikko tuoksu oli hänen sieraimissaan, vaivaten hänen hengitystään. Näytti siltä kuin hennoissa jäsenissä alkaisi elämä sykkiä, pienet rinnat liikkuisivat havaittavasti, raottuneet huulet vavahtelisivat. Hän ei osannut tarkoin erottaa, milloin muutos tapahtui, mutta kun hän kädet tiukkaan puristettuina kumartui eteenpäin, huomasi hän äkkiä katsovansa harmaihin, tuskastuneihin silmiin — vain sekunnin ajan.
Sitten näky katosi, ja hän nojautui taaksepäin autossa, pyyhkien hikeä otsaltaan. Hyvä Jumala, eikö se milloinkaan jättäisi häntä rauhaan! Se oli vainonnut häntä kuin kummitus — jyrkänteen partaalla sijaitsevassa, avarassa huvilassa, kohoten merestä hänen nojatessaan laivan kaiteeseen, laivassa vietettyinä pitkinä öinä hänen viruessaan valveilla ahtaan hyttinsä pronssisängyssä, viime yönä ihmistungoksen täyttämässä rautatievaunussa — silloin se oli ollut niin elävä, että hän oli pidättänyt henkeään ja silmissään vainotun masentunut ilme vilkaissut salavihkaa matkustajatovereihinsa, odottaen näkevänsä kauhistuneita kasvoja, jotka ilmaisivat toistenkin näkevän sen, minkä hän näki. Hän ei koskaan tiennyt, kuinka kauan sitä kesti; hän oli jäykkänä, kunnes se häipyi, jättäen hänet kylpemään hiessään. Ympäristö ei tuntunut vaikuttavan mitään. Se tuli yhtä helposti ihmistungoksessa kuin hänen ollessaan yksin. Alituisesti hän pelkäsi paljastajansa sairaloisen tilansa. Vain kerran se oli tapahtunut — huvilassa, lähdön edellisenä iltana, ja häneltä aavistamatta päässyt huudahdus oli kutsunut valppaan kamaripalvelijan saapuville. Ja hänen tullessaan huoneen poikki oli Craven selvästi nähnyt hänen kävelevän pienen, lattialla viruvan olennon ylitse ja silmät leimuten kiskaissut hänet rajusti syrjään, osoittaen sormellaan ja jupisten sekavasti. Ja Joshio oli tuntunut ymmärtävän.
Craven epäili kaikkea yliluonnollista, mutta aluksi hänen epäilyksensä järkkyivät ankarasti. Hermojensa lujittuessa oli hän kuitenkin saanut sen vakaumuksen, että näky oli sisäinen, vaikkakin näyttäytyessään niin todellisuuden mukainen, että hänen varmuutensa usein alkoi hetkeksi horjua kuten edellisenä yönä junassa. Se ilmestyi ihan säännöttömästi, ilman minkäänlaisia varoittavia ennakkomerkkejä. Eikä se toistuessaan lieventynyt, tottumus ei jaksanut vähentää sen herättämää jäytävää kauhua. Kuinka tehoisaksi sen vaikutus saattaisi kehittyä? Kuinka pitkälle se ajaisi hänet?
Äkkiä hän katkaisi ajatuksensa. Sen hautominen oli turmiollista, se veisi mielipuolisuuteen. Hammasta purren hän pakotti mietteensä uusille urille. Hänellä oli yllin kyllin ajateltavaa. Ensinnäkin oli hukatun elämän pelastaminen. Viimeisten viikkojen aikana hänen oli ollut pakko antautua itsetutkisteluun, josta oli koitunut repivän perinpohjainen. Sen tulos oli ollut tuomitseva. Kerran virinneenä meni itsearvostelu pitkälle. Hänen viettämänsä tarkoitukseton elämä tuntui nyt loukkaavan hänen miehuuttaan. Hänen vallassaan olisi ollut tehdä paljon — mutta hän oli tehnyt surkean vähän. Hän oli vetelehtinyt koko elämänsä ajattelematta lainkaan muuta kuin kuluvan hetken haihtuvia mielitekoja. Eikä hän edes noudattaessaan elämänsä suuria harrastuksia, matkaillessaan ja metsästäessään suurriistaa, ollut kyennyt ponnistautumaan keskitason yläpuolelle. Hän oli matkustanut paljon ja ampunut harvinaisen pedon tai pari, mutta niin oli moni muu tehnyt — ja vastassaan suuremmat vaikeudet kuin ne, jotka olivat olleet hänen voitettavinaan, sillä hänen ei ollut milloinkaan tarvinnut nähdä vaivaa kehnojen varuksien eikä kykenemättömien apurien tähden. Lihaksiltaan ja ruumiinrakenteeltaan kohtalaista vankempana hän olisi ruumiillisesti pystynyt mihin tahansa. Mutta hän ei ollut saanut aikaan mitään — ei mitään sellaista, mitä muut eivät olisi suorittaneet yhtä hyvin, jopa paremminkin. Se oli riittävän nöyryyttävää.
Ja hänen mietteittensä lopputuloksena oli ollut kiihkeä halu käydä käsiksi työhön, kovaan, vaativaan työhön, ja hän toivoi ruumiillisen väsymyksen jossakin määrin tuovan mukanaan mielenhuojennusta. Eikä hänen edes tarvinnut sitä etsiä. Hieman häpeillen hän tunnusti sen. Se oli alituisesti odottanut häntä viimeisten kymmenen vuoden aikana hänen omassa kodissaan. Hänellä oli suuren omaisuuden vastuunalaisuus. Mutta hän oli kaihtanut sitä. Hän oli karttanut perimäinsä tilusten hoitoon liittyviä velvollisuuksiaan. Viimeaikaiset ajatukset olivat herättäneet hänet näkemään asemansa uudelta kannalta. Vieläkään se ei ollut liian myöhäistä. Hän palaisi tuhlaajapojan tavoin — ei syömään juotettua vasikkaa, vaan istumaan Petersin jalkojen juuressa oppiakseen häneltä menestyksellisen tilanhoidon salaisuudet.
Kolmekymmentä vuotta oli Peter Peters hoitanut Cravenien tiluksia, ja ne olivat hänen koko elämänsä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän oli yhtenään kiihkeästi vaatinut työnantajaansa ottamaan itse hallitusohjat käsiinsä. Hänen rukouksensa, vetoumuksensa ja erouhkauksensa olivat kaikuneet kuuroille korville. Craven oli varma siitä, ettei hän koskaan luopuisi paikastaan, ja että hän oli juurtunut kiinni maahan ja oli siinä yhtä vankasti kuin itse Towerskin. Hän oli piirikunnassaan hallintoelin ja tuomari. Hän hallitsi alueellaan lempeästi, mutta rajattoman itsevaltaisesti, mikä menestyi mainiosti Cravenin tiluksilla ja herätti kateutta muissa tilanhoitajissa, jotka eivät pystyneet menettelemään hänen laillaan. Hyvästä suvusta syntyneenä, omaperäisenä ja pelottomana hän oli suosittu sekä linnoissa että mökeissä, ja hänen neuvojaan kunnioittivat kaikki. Hän ei pyytänyt toisia uskomaan asioitaan hänelle eikä myöskään käyttänyt tietojaan väärin, ja niinpä hänelle kerrottiinkin enimmät seudun salaisuuksista. Hänen myötätuntoisiin korviinsa tuotiin sekä raskaita rikkomuksia että vähäisiä hairahduksia, ja ne jäivät sinne kuin kassakaappiin; hän neuvoi ja auttoi — ja oli sitten niistä vaiti. Hänen synninpäästöään pidettiin lopullisen pätevänä. »Tunnustin Peterille», muuttui yleiseksi sanontatavaksi, jonka ensiksi lausui muuan kreivikunnan pohjoislaidan huikentelevainen markiisitar, hänen serkkunsa. Ja siihen juttu aina poikkeuksetta päättyi. Ja Cravenista se oli ainoa kirkkaan valoisa täplä hänen edessään olevassa pimeydessä. Elämä uhkasi sukeutua helvetiksi — mutta olihan aina Peter.
Luostarin portilla auto tärähteli pahasti, kun sitä äkkiä jarrutettiin, ja peräytyi sitten nytkähdellen lopulliseen asentoonsa. Craven tunsi melkein vastustamatonta halua lähteä käpälämäkeen. Portinvartijatar, joka päästi hänet sisälle, oli ilmeisesti saanut määräykset, sillä äänettömänä hän opasti vieraan odotushuoneeseen, jättäen hänet sinne yksin. Se oli niukasti kalustettu, mutta sen seinät olivat osittain hienon, vanhan, ruusupuisen laudoituksen peitossa. Kapeista, paksujen lyijykehysten ympäröimistä ikkunoista näkyi kivetylle, neliskulmaiselle, kosteudesta välkkyvälle pihalle. Sade oli hetkeksi tauonnut, mutta pisaroita tipahteli vielä kiveykselle kahden ison kastanjapuun oksilta. Näky oli surullinen, ja hän kääntyi vavahtaen poispäin ikkunasta. Mutta kolea, jäykkä huone oli tuskin ilahduttavampi. Koko ilmakehä täällä oli hänestä outo. Hän tunsi joutuneensa sellaiseen maailmaan, jollaisen kanssa hän ei ollut koskaan ennen ollut kosketuksissa.
Äkkiä hän alkoi ihmetellä niitä lukemattomia olentoja, jotka viettivät koko heille suodun iän näiden ja näiden kaltaisten muurien telkeämillä, suppeilla alueilla. Varmastikaan eivät he kaikki voineet mielisuosiolla alistua niin painostavaan vankeuteen. Jotkut heistä epäilemättä kärsivät ja kuluttivat voimiaan hukkaan, samoin kuin linnut pieksävät siipiään häkin sälöihin pyrkiessään vapauteen. Miehestä, joka oli samonnut maapallon kaikilla mantereilla, tuntui tällainen pakollinen toimettomuus hämmästyttävältä — typerältä. Henkilökohtaisen vapauden kahlehtiminen, riippumattomien henkien pakottaminen määrättyihin, ahtaisiin uomiin, jotka eivät suoneet yksilöille omintakeista liikuntatilaa — hänen mielensä nousi kapinaan sitä vastaan, että täten tuhlattiin aineksia ja sidottiin älyllisiä kykyjä, taivaan lahjoja, jotka olisi ollut pantava kasvamaan korkoa eikä kiedottava käärinliinoihin kuihtumaan. Luostarilaitos oli hänestä keskiajan jäte, pimeiden vuosisatojen muisto; maailmankaihtajien viimeinen pakopaikka. Jos hän milloinkaan oli edes ajatellut luostariyhdyskuntia, oli hän punninnut niitä kokonaisuuksina. Koskaan hän ei ollut vaivautunut arvostelemaan niissä olevia erillisiä yksilöitä. Nyt hän ajatteli heitä yksityisinä ihmisinä, ja hänen suvaitsemattomuutensa äityi. Epämääräinen vastenmielisyys, jota hän ei ollut milloinkaan vakavasti harkinnut, tuntui alastomassa odotushuoneessa vietettyjen muutamien hetkien aikana yltyneen voimakkaaksi harmiksi. Hän oli perin tyytymätön ympäristöönsä, ja häntä kiukutti, että hänen oli ollut pakko saapua paikkaan, jota hän mieluummin olisi karttanut. Hän katseli ympärilleen silmissään kalsea, halveksiva ilme. Itse rakennuskin näytti taantumuksen ja sokean taikauskon aineellistumalta.