Miltei satulassa syntyneenä hän oli pienestä pitäen ratsastellut isänsä rinnalla. Päivisin ja öisin he olivat samoilleet äärettömän aavikon laajoilla lakeuksilla, jakaen keskenänsä sen salaperäisen rajattomuuden riemut ja vaarat, jännittäen voimiansa ja kestävyyttänsä sen järkkymätöntä valtaa vastaan. Isältänsä hän oli oppinut kaikki, mitä tiesi syntymämaastansa, kaikki aavikkolaisen taidot ja tiedot, joihin hän oli niin hyvin perehtynyt, kaikki, mikä oli tehnyt hänestä aito paimentolaisen, jollainen hän tiesi olevansa.
Hänen ajatuksensa lensivät entisiin, hilpeämpiin ratsastusretkiin, joiden aikana heidän suhteitansa ei ollut pimentänyt mikään varjo; he olivat ratsastaneet rinnakkain kuten nytkin, ja hän oli antautunut tarkkailemaan ja jäljittelemään tuota miestä, joka näytti hänestä niin ihmeelliseltä, näytti olevan niin mittaamattoman korkealla muiden ihmisten yläpuolella, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän piti esikuvanansa, jota hän rakasti ja pelkäsi niin suuresti kuin hänen nuori sydämensä suinkin osasi rakastaa ja pelätä.
Kaikkien niiden pitkien retkien aikana hän oli tuntenut pääsevänsä lähemmin kosketuksiin totisen, muista eristäytyvän isänsä kanssa, jota kohtaan hän yhäti tunsi kunnioittavaa pelkoa. Poikana ollessaan hän oli ollut sheikin varjo.
Mutta nuoruusiän lähestyessä he olivat vähitellen joutuneet erilleen toisistansa.
Häntä olivat houkutelleet isän leirin ulkopuolella tarjoutuvat huvitukset, ja hän oli kulkenut omaa tietänsä harmissaan täyttä vapauttansa supistavista rajoituksista, välittämättä kohtuuttomina ja liiallisina pitämistänsä varoituksista ja pelästymättä lukuisia rangaistuksia, joita hän oli hankkinut niskoilleen.
Kauemmin kuin hän oli aavistanutkaan oli Damokleen miekka riippunut hänen päänsä kohdalla. Ja nyt se oli pudonnut.
Mitä hänen isänsä tekisi? Vaivihkaa hän vilkaisi vierellänsä ratsastavaan kookkaaseen, ryhdikkääseen mieheen.
Mitähän hän ajatteli ratsastaessansa katse suunnattuna suoraan eteenpäin, halliten kovasuista hevostansa suurenmoisen taitavasti, raottamattakaan huuliansa ja tummat, kauniit kasvot tuikeampina kuin Poju oli milloinkaan niitä nähnyt.
Epäilikö hän? Oliko hänellä jonkinlainen aavistus, miten asiat oikeastaan olivat? Pojua puistatti, ja hän käänsi hätäisesti päänsä toisaalle. Jospa hän voisi saada tekonsa tekemättömäksi — Allah, jospa se vain olisi mahdollista! Mutta se oli mahdotonta. Kuluneet viikot eivät ikinä palaisi, ja niiden muisto vainoisi häntä koko hänen elinaikansa.
Eikä se kuitenkaan ollut ensi kerta. Hän oli ennenkin tehnyt syntiä — ja unohtanut. Miksi hänestä nyt tuntui, ettei hän koskaan saisi unohdusta? Ja minkä tähden hän vieläkin kaipasi tyttöä, jota oli oppinut vihaamaan?