Raskaasti huoahtaen hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, meni leposohvalle ja viittasi Pojua tulemaan likemmäksi.
»Koska tiedät niin paljon», alkoi hän, ja sanat tulivat hänen suustansa väkinäisesti, »on meidän helpompi puhella suoraan keskenämme. Olet katsonut sopivaksi muistuttaa minulle — ja myönnän, että kiusauksesi oli suuri — että sen, mitä sinä olet tehnyt, olin minä tehnyt ennen sinua. En voi väittää valheeksi sellaista, minkä kaikki siihen aikaan läheisyydessäni olleet ihmiset tietävät — en, vaikka tahtoisinkin, enkä sitä tahdokaan — vaikka olenkin äitisi tähden koko ajan rukoillut, ettet sinä ikinä saisi tietää, miten minä häntä häpäisin. Mutta sinun ei sovi hakea suojaa minun synnistäni. Sinun on maksettava, kuten minäkin maksoin. Väittänet, että sellainen on varsin tavallista, vain nuoruuden hurjastelua, johon useimmat miehet tekevät itsensä syypäiksi — kuten minäkin tein. Mutta eikö minun, koska olin heittiö ja naistenturmelija, pidä yrittääkään estellä, kun näen oman poikani luisuvan samalle tielle, jolle itse luisuin? Koska äitisi jumalaisessa rakkaudessaan ja laupeudessaan on kyennyt — vain taivas tietää miten — antamaan minulle anteeksi hänelle tekemäni vääryyden, niin luuletko minun itseni antaneen sen itselleni anteeksi? Jumala sinua armahtakoon, jos joudut kokemaan samaa katumusta ja samaa inhoa itseäsi kohtaan, joka on ollut minun rangaistuksenani kaksikymmentä vuotta! Ja kun muistat, kuinka likaisen loukkauksen alaiseksi hän joutui minun käsissäni, luuletko minun voivan antaa sinulle anteeksi sen, että herjaat häntä tuomalla tämän tytön tänne? Sinun on täytynyt edeltäkäsin tietää, että tekosi on sietämätön, tuomittava. Oletko menettänyt koko säädyllisyydentajuntasi vai arvelitko, että minun esimerkkini oli riittävä anteeksiannon peruste — kun tiesit, millainen minun siveellisyyteni oli, arvelitko, että minun pitäisi olla taipuvainen suomaan anteeksi periaatteettomuutesi? En hevin voi toivoa ainoastakaan pojastani pyhimystä, mutta en olisi saattanut uskoa sinun voivan panna äitiäsi alttiiksi sellaiselle häpeälle.» Hänen leimuavista silmistänsä hehkuva ylenkatse, hänen äänestänsä soinnahtava katkera halveksiminen nostattivat punan tummana aaltona Pojun kasvoille.
»Tarkoitukseni ei ollut loukata häntä», puhkesi Poju kiihkoisesti puhumaan. »Tarkoitukseni oli, ettei hän saisi sitä tietää. Juuri sentähden olen täällä, El-Hassissa. Aioin kauemmaksi etelään, mutta minulla ei ollut muassani telttoja eikä miehiä muita kuin Ramadan ja S'rir. Minun oli saatava saattojoukko ja tavattava sinut eräiden asioiden vuoksi, jotka joutuivat tietooni ollessani Tuggurtissa, jo ennenkuin saavuin Tuggurtiin, ja jotka ovat yhteydessä maassamme vallitsevan levottomuuden kanssa. En esitä sitä puolustuksekseni — sitä, että olin poissa luvatta ja petin sanani, pyydän sinulta anteeksi ja olen valmis kärsimään sen rangaistuksen, minkä näet hyväksi minulle määrätä. Mikään ei voi saada minua kunnioittamaan itseäni vähemmän kuin nyt kunnioitan, ei mikään saata olla pahempi kuin se helvetti, jossa olen elänyt nämä viimeiset viikot. Mutta tyttö» — vastoin hänen tahtoansakin hänen katseensa siirtyi huoneiden väliseen verhoon — »minun on pidettävä.» Hänen äänensä kävi äkkiä epävarmaksi, minkä vuoksi sheikki katsoi häneen tarkasti.
»Rakastatko häntä?» tiedusti hän. Ja muistin välähdyksessä solahti aika taaksepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuunnellut, kun Raoul de Saint Hubert lausui hänelle saman kysymyksen kaksikymmentä vuotta sitten.
»En!»
Mutta juuri tämän pontevan vastauksen kiivaus pani sheikin aprikoimaan.
»Miksi sitten et jättänyt häntä Tuggurtiin?» kysyi hän kuivasti.
Poju levitti käsiänsä avuttoman näköisenä. »Kenen huostaan olisin voinut jättää hänet?» huusi hän. »Slimaninko tai jonkun muun hänen kaltaisensa, kohdeltavaksi samalla tavoin kuin minä olen häntä kohdellut — päiväksi, viikoksi, kunnes uutuuden viehätys haihtuisi, ja sitten hylättäväksi vielä syvempään häpeään kuin minä olen hänet saattanut? Vaikka olenkin halpa, en sittenkään ole kyllin halpa menetelläkseni siten. Jos kohta hänen elämänsä sen törkeän raakalaisen seurassa, joka väitti häntä lapsekseen, olikin kammottava, oli hän tahraton, puhdas kuin samanniminen kukka, kunnes minä otin hänet ja tein hänet siksi, mikä hän on.» Hänen äänensä särkyi, eikä hän vähään aikaan saanut sanaakaan suustansa. »Mutta vaikka hän ei olisikaan se, mikä hän on, en olisi voinut päästää häntä käsistäni, sillä hänellä on tietoja, joita en vielä ole saanut häntä ilmaisemaan, jotka ovat meille välttämättömiä, koska ne koskevat sitä asiaa, josta minun on sinulle puhuttava.»
Isä katsahti häneen nopeasti.
»Onko se asia tärkeä?»