Ahmed oli jättänyt hänet, Ahmed, joka oli hänen silmäinsä valo, hänen maailmansa, koko hänen olemassaolonsa! Ja palaisiko hän enää koskaan?
Vaikka Ahmed ei enää rakastanutkaan häntä, oli hän kuitenkin tarvinnut häntä, ja siihenkin Jasmin oli ollut tyytyväinen.
Mutta tarvitsiko Ahmed edes häntä enää?
Eikö täällä, hänen oman kansansa keskuudessa, ehkä ollut joku toinen, jota hän rakasti, joku toinen, jolla oli varmaankin häneen parempi oikeus ja jonka luokse hän oli mennyt? Oliko nyt tullut loppu — oliko Ahmed kyllästynyt häneen tyydytettyänsä kostonhimonsa, ja oliko hän nyt vain hyödytön, vastuksellinen olento, joka viskattaisiin syrjään tarpeettomana ja unohdettaisiin? Eikö hän enää milloinkaan saisi nähdä Ahmedia, kuulla hänen ääntänsä, tuntea hänen väkevien, pakottavien käsivarsiensa syleilyä?
Miten hän jaksaisi elää ilman Ahmedia, elämäänsä, herraansa! Allah,
Allah, millainen tuska — millainen sietämätön tuska oli rakkaus!
Hän virui pitkänänsä matolla, häntä puistattivat voimakkaat nyyhkytykset, jotka tuntuivat repivän hänen hennon ruumiinsa kappaleiksi, ja hän itki raatelevan murheen vallassa, kuiskien rakastettunsa nimeä, kunnes hän lopen uupuneena jäi makaamaan hiljaa, katsoen tulevaisuutta silmiin, sitä tulevaisuutta, joka näytti välttämättömältä.
Ahmed ei enää palaisi. Hän ei nyt merkinnyt Ahmedille mitään. Ahmed oli mennyt — ja hänen mukanansa oli kaikki kadonnut.
Kaikki?
Hän painoi polttavat kasvonsa tiukemmin paksuun mattoon, joka oli likomärkä hänen kyynelistään.
Ei kaikki.