Useihin päiviin ei ollut ollenkaan tuullut, ja hänen hevosensa samana aamuna jättämät jäljet näkyivät vielä selvästi heidän noudattamallaan tiellä. Mutta nyt oli niiden ohella toisetkin kavion jäljet, joita hän ei ollut huomannut palatessansa puoliselle — otaksuttavasti ne olivat jonkun El-Hassin turvajoukkueeseen kuuluvan miehen, joka oli noutamassa ruokavaroja pääleiristä, päätteli hän, tähyillen jälkiä joutilaan uteliaasti, sillä ne veivät päinvastaiseen suuntaan kuin he ratsastivat.
Ohimenneiden jalkojen mykkä todistus — kuinka usein hän olikaan nähnyt sellaisen! Mutta aina hän oli tuntenut samaa värähdyttävää, samaa kummallista kiihtymystä, jota niiden näkeminen herättää erämaiden samoajassa. Kuka ja minne matkalla?
Äkkiä hänen huulensa tiukkenivat. Minne olisi hän itse matkalla, kun hänen olisi aika jälleen ryhtyä jatkamaan etsintäänsä, joka nyt tuntui niin paljoa tärkeämmältä kuin konsanaan ennen? Hän oli löytänyt tytön, se oli hänen vakaumuksensa. Mutta se ei riittänyt. Hänen oli löydettävä Ghabah, maurilainen, ennenkuin muutkin uskoisivat sen, mitä hän uskoi.
Hän huoahti raskaasti, ja hänen ajatuksensa alkoivat kiitää rataa, jota kesti siihen asti, kunnes he saapuivat korkealle juoksuhiekkaharjulle, jonka laelta El-Hassi näkyi.
Harjulla Diana seisautti ratsunsa ja katseli muutamia minuutteja äänettömänä alapuolellansa olevaa pientä, maljamaista keidasta. Hänen hellehattunsa leveä reunus piilotti hänen kasvonsa, mutta häntä värähtämättä tarkkaileva Saint Hubert näki hänen sormiensa hermostuneesti hypistelevän ratsun kaulalla höllinä lepääviä suitsia ja valtimon kiivaasti sykkivän hänen kauniissa, valkoisen silkkipuseron avoimen kauluksen paljaaksi jättämässä kaulassaan. Virkkamatta sittenkään mitään Diana pyöräytti hevosensa rinteelle.
Leiri näytti melkein autiolta, ja vain kuusi miestä riensi Ramadanin seurassa heitä vastaan.
Ja joskin Ramadan lienee hämmästynyt Dianan odottamatta saapuessa, salasi hän kummastuksensa ja näytti arvelevan jonkinlaisia selityksiä tarpeellisiksi, sillä tervehdittyään tavalliseen totiseen tapaansa ja tavallista kunnioittavammin ja nöyremmin hän ehätti pyytämään anteeksi, että Dianaa vastaan ottamaan oli tullut niin vähäinen vahtimiehistö, kertoen muiden lähteneen noutamaan isosta leiristä ruoka- ynnä muita tarpeita.
Vastattuansa koneellisesti hänen tervehdykseensä Diana katkaisi hänen pahoitellen lausutut puolustelunsa oudon ynseästi. Mitäpä väliä sillä, jollei hänen vastaanottonsa ollutkaan niin huolitellun juhlallinen kuin sheikki vaati! Mitä merkitsivät muodot ja menot tällaisella hetkellä! Viitattuansa Ramadania viemään hevoset syrjään hän lähti pienelle kaksoisteltalle.
Mutta hänen sitä lähestyessänsä kävivät hänen askeleensa yhä verkkaisemmiksi, ja puolittain suljetun oviaukon edessä hän äkkiä pysähtyi, vapisten hermostuneesti. Ja hän oli niin kiihtynyt, että Saint Hubert ojensi kättänsä estelevästi.
»Salli minun mennä edellä. Diane, valmistamaan häntä», pyysi hän lempeästi.