Hiljaa, rajattoman suloisesti ja hellästi hän kuiskasi nimen, joka saattoi kiihoittaa tytön muistia.
»Isabeau —»
»Maman!» Raju huudahdus kajahti teltassa, samalla kun tyttö hypähti pystyyn kasvot värähdellen, suurissa levälleen menneissä silmissä kiihkeä, odottavan riemuisa ilme.
»Maman», huudahti hän toistamiseen, katsoen Dianan lävitse ja ohitse ikäänkuin ei olisi häntä nähnytkään. Ja vielä kerran hän säikähtyneen lapsen lailla valitti: »Maman, miksi et ole tullut? Kuulin sinun kirkuvan — mutta vain hän tuli kädet ihan punaisina ja märkinä — ja pieksi minua —»
Mutta viimeiset sanat häipyivät heikoksi, epävarmaksi kuiskeeksi, ja tyttö peräytyi vapisten, tunnustellen käsillään päätänsä, ja hänen kasvojansa valaissut riemu muuttui tyrmistyksen ja ymmälläolon ilmeeksi, kun entisyys taaskin vaipui unholaan, ja muistin osittain avautunut ovi jälleen järkähtämättömästi sulkeutui.
Heränneen uneksijan tavoin hän huoahti ja jupisi itsekseen, silmäillen salavihkaisesti ympärilleen ikäänkuin etsien haihtunutta näkyä.
Vasta sitten hän näytti huomaavan, ettei hän ollut yksin ja hiljaa ähkäisten kummastuksesta hän peräytyi vielä kauemmaksi, katsellen ujon ihmettelevästi hentoa olentoa, joka seisoi kädet ojossa ja silmät säälistä loistaen. Ja taaskin Diana puhutteli häntä, mutta tällä kertaa äsken niin väkevästi tehonnut nimi ei saanut vastakaikua tytön mielessä. Hitaasti hän ravisti päätänsä.
»Täällä ei ole ketään muita kuin minä, ja minä olen Jasmin», virkkoi hän koruttomasti. Mutta ujous alkoi jo väistyä luonnollisen tyttömäisen uteliaisuuden tieltä. Ja hänen silmäillessänsä puolittain arasti, puolittain kysyvästi miellyttäväkasvoista, outoasuista vierasta, joka niin aavistamatta oli tullut häiritsemään hänen yksinäisyyttään, heräsi hänessä uusi, epämääräinen tunne, joka sai hänen kurkkunsa tuntumaan täydeltä ja teki hänet rohkeamman luottavaksi kuin hän oli koskaan ennen ollut. Vapisten mielenliikutuksesta, jota hän ei ymmärtänyt, hän katsoi surullisiin, sääliviin silmiin, joiden katse tuntui tunkeutuvan ihan hänen sydämeensä saakka ja vastustamattomasti vetävän häntä puoleensa. Ja melkein huomaamattansa taipuen niiden lumoukseen hän tuli lähemmäksi heikon hymyn väikkyessä raottuneilla huulillansa.
»Allahin nimessä —» sopersi hän kainosti ja osoitti keskelle huonetta kasattua pielusläjää. Diana meni vähäiselle sohvanvastineelle hyvillänsä hänelle tarjoutuneesta ajatushetkisestä, sillä hän oli tyyten ymmällä eikä tiennyt, miten menetellä. Vähän aikaa hän istui ääneti, hypistellen silkkisiä pieluksia ja turhaan etsien sopivia sanoja. Sitten hän pyysi lempeästi: »Tule istumaan viereeni!» Ja hetkisen emmittyänsä tyttö noudatti pyyntöä.
Mutta vieläkään ei sanoja tahtonut herua, ja tähyillessänsä jotakin aihetta, joka auttaisi häntä puhumaan, osuivat Dianan tutkivat silmät vihdoin nuttuun, joka virui lattialla lähellä hänen jalkojansa.