Väsyttävien tuntien verkallensa vieriessä kävivät pyörtymiskohtaukset tiheämmiksi ja pitemmiksi, ja erään sellaisen aikana tuli hänen yksinäisyyteensä kaivattu keskeytys. Hän ei kuullut oven avaamista.
Hänet herätti tajuihinsa raaka potku hänen kivistävään olkapäähänsä. Purren hampaitansa tukahduttaakseen huuliltansa melkein luiskahtaneen ähkäisyn, hän hätkähti ja alkoi tuijottaa vangitsijoihinsa hurjan uhmaavasti. Ja hänen nähdessänsä heidät alkoi hänen sydämensä äkkiä sykkiä rajusti. Sillä vierellänsä seisovista kolmesta miehestä hän tunsi yhden, ja juuri hänet hän oli kaikkein viimeiseksi odottanut näkevänsä. Ja pahaenteisen näköinen maurilainen hymyili häijysti vastatessaan hänen tuijotukseensa silmillä, jotka olivat kylmät ja julmat kuin hänen kesyttämiensä inhoittavien matelijain. Mutta molemmat oudot puhkesivat ensiksi puhumaan ja ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka hän huumaantuneena ja sekavana ollen vain puolittain käsitti. Vaikka heillä oli arabialaisten pukimet ja he puhuivat arabiankieltä sujuvasti, oli heidän äänessänsä kalsea kurkkusointu ja heidän yleisessä ulkoasussansa jotakin, mikä pani hänet epäilemään heidän kansallisuuttaan. Vaalea-ihoiset ja vaaleatukkaiset arabialaiset eivät olleet harvinaisia, mutta näiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Heidän käytöksensä oli röyhkeätä ja puhetapansa komentavaa, ja he tuntuivat koettavan puristaa häneltä jonkunlaista tunnustusta. Hän ei ollut tottunut saamaan osaksensa korskeata kohtelua eikä rehentelyä, ja hänen pikainen luontonsa alkoi kuohua hänen kuunnellessansa, kun häneltä tiedusteltiin hänen nimeänsä ja heimoansa ja udeltiin, millä asioilla hän liikkui näillä seuduin ja kuinka paljon ratsastajia hänen muassaan oli ollut, samalla kun hänelle syydettiin syytöksiä, joita hän ei ymmärtänyt ja joissa usein käytettiin sanaa »urkkija».
Jos maurilainen olisi ollut yksin, olisi hän jossakin määrin saattanut käsittää, minkä tähden hänen kimppuunsa oli karattu. Mutta kolmikosta näytti maurilaisen mielenkiinto olevan laimein. Molemmat muukalaiset näyttivät pitävän asiata tärkeämpänä.
Keitä ja mitä miehiä he olivat riistääkseen hänen vapautensa ja ollakseen mukana loukkauksessa, josta, sen hän vannoi, he saisivat kalliisti maksaa — jos hän jäisi henkiin?
Raivoissansa, mutta pakottautuen äänettömäksi, hän tarkasti heitä juron välinpitämättömästi.
He olivat molemmat raskastekoisia, mutta näköjänsä voimakaslihaksisia ja vankkoja, ja toinen näytti olevan keski-ikäinen, toinen taas noin kolmikymmenvuotias.
Ja kuta enemmän hän katseli, sitä pahemmin ymmälle hän meni. Miesten rehentelevästä esiintymisestä huolimatta hän vaistosi heidän käytöksensä pohjalla piilevän levottomuuden. Ja vaikka he toimivatkin yhdessä, eivät he tuntuneet olevan aivan yksimielisiä keskenänsä, sillä he keskeyttivät kuulustelunsa usein ja väittelivät kiivaasti hänelle oudolla kielellä.
Ja erään tällaisen väittelyn aikana liikkui maurilainen ensimmäisen kerran.
Maltittomasti kiroten hän kiskaisi vyöstänsä puukon ja kumartui vikkelästi vangin puoleen. »Tapetaan — ja sitten on asia selvä», ärähti hän käsi kohotettuna iskemään. Mutta toiset heittäytyivät hänen kimppuunsa ja vetivät hänet takaisin.
»Ei, ennenkuin hän puhuu!» kivahti vanhempi mies, tehden käskevän liikkeen. »Enkö sanonut sinulle sitä jo tänä aamuna, sinä kuumapää? Hän elää siihen saakka, kunnes saamme selville, kuinka paljon hän tietää.»