Ja muutamiin minuutteihin sheikki ei hievahtanut eikä hiiskunut mitään.
Sitten hän hyvin hitaasti nosti katseensa vankiin.
»Kaikesta ja kaikista tulee loppu. Ja koska sinun tähtesi eräitä minun palvelijoitani kohtasi pikainen loppu, vaatii sydämeni, oi mies, että sinunkin loppusi tulee, mutta se ei ehkä ole niin nopea. Eikö ole kirjoitettu: 'Jokainen sielu on annettu pantiksi siitä, mitä se tekee?' Pian sinut kutsutaan lunastamaan sitä panttia. Mutta ennen Allahin tuomiota tuomitsevat ihmiset. Pieni osa sinun tekemästäsi pahasta on minun tiedossani. Mutta enemmän — jos sinä olet se mies, jota etsin — haluan tietää. Kerro senvuoksi kaikki, mitä tahdon tietää, jos haluat kuolla helposti.» Sanat lausuttiin tyynesti, melkein välinpitämättömästi, ja matalasointuinen ääni tuskin kantoi vangin takana puoliympyrässä seisovien aseistettujen miesten toiselle puolelle. Mutta rauhallisesta, tasaisesta äänensävystä huolimatta oli loppu-uhkauksessa ja maurilaiseen suunnatussa kylmässä, värähtämättömässä tuijotuksessa jotakin, mikä sai hänen omituiset silmänsä säpsähtämään ja hänen köytetyt kätensä äkkiä vavahtamaan.
»Tuleeko kuolema joka tapauksessa?» mutisi hän jurosti. Ja kun hän näki toisen pään vähäisen kallistumisen, joka vei häneltä viimeisen toivon, nykäisi hän itsensä suoraksi.
»Koska kerran kuolen, kuolen ääneti», ärähti hän, »sillä mitä hyötyä on puhumisesta?»
Sheikki kohautti olkapäitänsä, ja hänen katseensa muuttui uhkaavaksi.
»Mitäkö hyötyä?» kertasi hän, huulillansa vähäinen, hirvittävä hymy. »Oletko unohtanut, että on monta tietä, jotka vievät paratiisiin — tai helvettiin? Kuuntele, ja kun minä olen sinulle puhunut — valitse sitten se tie, jota myöten tahdot mennä!»
Ja samalla hiljaisella, kiihkottomalla äänellä kuin ennenkin hän lausui sanoja, jotka puristivat Saint Hubertilta tukahdutetun vastalauseen, samalla kun ne puistattivat sen miehen kookasta ruhoa, joka oli tehnyt yhtä paljon ja enemmänkin runnellaksensa hänen pahanilkisten aikeittensa tielle joutuneita kovaosaisia, mutta jota ei miellyttänyt se ajatus, että hän itse saisi kokea samaa, mitä oli pakottanut toisia kestämään. Hänen villiä ylpeyttänsä kuohutti kiduttava pelko, joka pyrki tyyten lamauttamaan hänen sisunsa, ja hän pinnisti epätoivoisesti tahtoaan säilyttääksensä omaksumansa rohkean ulkonäön. Mutta hänen raskas hengityksensä paljasti pelon, jota hän koetti salata, ja isoja hikikarpaloita kihosi sakeasti hänen otsalleen, kun hän tuijotti tuomarinsa tunteettomiin kasvoihin ja sitten häntä ympäröiviin yhtä järkkymättömiin miehiin. Heissä hän näki loppunsa ja kaikkien suunnitelmiensa ja toiveittensa lopun, ja hän puri hammasta voimattoman raivon puuskassa. Huoneessa syntyneen jännittyneen hiljaisuuden katkaisi Saint Hubert.
»Ahmed, taivaan tähden», kuiskasi hän englanninkielisen vastalauseen, »ei siten — ei edes saadaksemme ne tiedot, joita haluan.»
Sheikki katsahti häneen olkansa ylitse, hymyillen huvitettuna, mutta tuikeasti. »Ole huoletta», kehoitti hän tyynesti.