Se mies, jota Jasmin oli kohdannut »kaikissa mahdollisissa yksinäisissä paikoissa Tuggurtissa», oli siis hänen veljensä, hänen »täsmällinen, arvokas veljensä!» Hänen veljensä, jonka hän oli nähnyt café mauressa edellisenä iltana! Sinä hetkenä, jona heidän katseensa olivat osuneet vastakkain, oli muukalaisen ulkonäkö vaikuttanut häneen; se oli muistuttanut jotakuta henkilöä, jota hän ei jaksanut muistaa, ja se oli tehnyt vaaleatukkaisen nuoren miehen kasvot hänelle kummallisen tutuiksi. Nyt siitä ei ollut epäilystäkään. Se silmään pistävä samanlaisuus muistutti pikku äitiä. Allah, mikä sekasotku! Rajusti huudahtaen hän sylkäisi savukkeensa takanansa olevaan viemäriin.
Oliko Jasmin rimpuillut viime yönä häntä vastaan sen tähden, että oli rakastanut hänen veljeänsä? Hänen oma veljensäkö oli tullut hänen ja hänen kaipaamansa naisen väliin? Sacré dieu, kaikki maailman veljet eivät jaksaisi riistää Jasminia häneltä — ennenkuin hän itse haluaisi päästää tytön!
Kiertäen repaleiset vaatekappaleensa ympärillensä hän hypähti pystyyn ja lähti hitaasti palaamaan samaa tietä, jota oli tullut. Ja astellessaan hän työnsi sen ajatuksen pois mielestänsä. Sitä olisi kyllä aikaa pohtia myöhemmin. Sillä hetkellä hänen oli keskityttävä etsintään, joka oli houkutellut hänet ulkosalle niin aikaisin.
Nyt oli tiellä liike vilkkaampaa: alituinen virta kiitävien puhdasveristen tai laihojen konien selässä ratsastavia miehiä, jotka vilahtivat sivuitse pöly- ja hiekkapyörteessä; hunnutettuja naisia, jotka kärsivällisesti käydä tarpoivat tiellä, kantaa retuuttaen lapsia; ja piskuisia aaseja hoippuen kantamassa ratsastajia, joiden jalat viilsivät maata, tai korkeita polttopuu- tahi vihanneskuormia; ja niiden seassa ryhmittäin työläisiä marssimassa lukemattomiin puutarhoihin, jotka ovat Tuggurtin ainoa kaunistus. Ja lähellä markkinapaikkaa hän kohtasi El-Uediin matkalla olevan kamelikaravaanin ja vastatessaan hänelle luikattuihin aamutervehdyksiin aprikoi, kuinkahan monella noista hurjakatseisista kamelinajajista oli taskussansa hänen kultaansa.
Hän oli suunnannut askeleensa vanhimpaan kaupunginosaan, tuohon maanalaisten katujen muodostamaan omituiseen labyrinttiin, jonka asukkaat elävät kuin rotat rei'issään ja jonka sekavissa, sysipimeissä, mutkittelevissa käytävissä pehmeiden jalkojen tassutus kajahtelee salaperäisesti, ja hiljaa liikkuvat olennot hipaisevat usein ohikulkijoita, joiden kasvoja he eivät erota. Ja tämän kaupungin sisässä olevan kaupungin kynnyksellä hän pysähtyi ja ojensihe pitkäksensä hiekkaiselle tielle, jossa muita samanlaisia ryysyläisiä kulutti aikaansa vaatimattoman tyytyväisinä.
Vedettyänsä burnusin huupan kasvoillensa hän oli nukkuvinaan, tarkastellen ympärillänsä olevaa vetelehtijälaumaa, samalla kun aukion toisella puolella olevan kasarmin iso kello löi tunnin toisensa jälkeen. Hän näki paljon sellaista, joka kiihoitti hänen mielikuvitustaan, mutta kolmesta etsimästänsä henkilöstä hän ei nähnyt merkkiäkään.
Vasta kun kasarmin kello löi yksi, liikahti hän, nousi äänekkäästi haukoitellen istualleen ja kompuroi laiskasti pystyyn.
Onni tuntui olevan hänelle vastainen, ja hänen alkoi olla kiusallisen nälkä. Ja hän saattoi suoda itsellensä muutamien tuntien levon. Hänen ei tarvinnut luottaa ainoastaan itseensä. Ramadan ja S'rir olivat saaneet määräyksensä, ja hänen palkoissansa oli muitakin urkkijoita pitämässä silmällä eri kortteleita, joissa etsittävät todennäköisesti piileskelivät.
Pitäen mielessänsä ulkoasuaan hän liikkui verkkaisesti pitkin hiljaisia, vähäliikkeisiä teitä, kunnes saapui pienelle, vaarnoilla koristetulle portille, josta hän oli tullut aamun varhaisina hetkinä. Pihalla odotti häntä S'rir, ruokkien kesyä gasellia makeisilla ja syvämietteisesti polttaen savuketta, joka isännän lähestyessä katosi kukka-astiaan.
Uutisia ei ollut, ilmoitti hän nopeasti tervehdittyään. Ramadan ei ollut vielä saapunut. Talon palvelijat olivat noudattaneet kaikkia hänen ylhäisyytensä ohjeita, ja vanha, kuihtunut palvelijatar, jonka hoidossa tyttö oli ollut, oli äskettäin pyytänyt poistumislupaa käydäksensä moskeijassa — se näytti olevan harras uskovainen. »Mitäpä muuta sillä enää niin iäkkäänä olisi jälellä kuin uskonnon lohtu!» lisäsi S'rir, kohauttaen olkapäitänsä ja virnistäen. Mutta virnistys häipyi, kun hän huomasi päällikkönsä synkän tuijotuksen, ja huolestuneena hän tiedusti, oliko hänen ylhäisyytensä syönyt.