Saint Hubert naurahti hiljaa. »Etkö?» pilaili hän. »Sitten sinä olit aika hyvin nukkuvinasi. No niin, joka tapauksessa menin minä heitä katsomaan — he ovat mielissään, jos heitä kohtaan osoitetaan mielenkiintoa — ja siellä tapasin sinun Williamsisi puettuna burnusiin ja turbaniin, näyttäen totisesti hurjalta hirtehiseltä, paukuttaen rumpua perin hyväksyttyyn tapaan ja hoilottaen kohti kurkkuansa jotakin kapakkalaulua kaikkien kuulijoiden suunnattomaksi riemuksi. Pelkään, ettei hän nähdessänsä minut ollut yhtä hyvillään kuin muut olivat, mutta minä kehoitin häntä jatkamaan kelpo puuhaansa ja pitämään hauskaa. Hän on varmasti sopeutunut tähän elämään ihmeellisen hyvin ja näyttää löytäneen alansa. Hänestä tulee mainio matkailija, nykyajan mukainen. Minua melkein haluttaa viekoitella häntä mieltymään itseeni ja pyytää sinua tämän retken jälkeen luovuttamaan hänet minulle.»
Caryll silmäili hänen katseensa suuntaan silmissänsä miltei kaihoisa ilme.
»Hän on kunnon poika», virkkoi hän, tukahduttaen huokauksen. Ja taaskin heräsi hänessä sama kateuden tunne, jota hän oli kerran ennen tuntenut. Minkätähden hän ei voinut ottaa kaikkea keveältä ja hilpeältä kannalta, kuten Williams teki? Mikä puute oli hänen luonteessansa, koska elämän vakavuus aina oli ylinnä hänen mielessään? Kaksi vuotta kestänyt ankara vastuunalaisuus oli riistänyt häneltä nuoruuden etuoikeuden ja tehnyt hänestä miehen, ennenkuin hän tuskin oli lakannut olemasta poika. Eikä hän, suoraan puhuen, ollut näihin viime viikkoihin saakka edes ollut mies. Hän oli ollut ainoastaan kone — pikemminkin totunnaisten tapojen ja suunnitelmien mukaan toimiva olio kuin tavallisten inhimillisten intohimojen kannustama elävä, hengittävä kuolevainen. Tuggurtissa oli Williams, joka oli viisi vuotta häntä vanhempi, muistuttanut loma-aikaansa viettävää koulupoikaa, uhkuen harrastusta ja kevein sydämin tarttuen jokaiseen tarjoutuneeseen tilaisuuteen säikkymättä sitä, ettei osannut maan kieltä. Ja Caryllia oli hänen avoin ja aito huvittelunsa ihmetyttänyt. Mutta juuri Tuggurtissa oli hän itse herännyt tuntemaan olevansa mies. Tuggurt! Hän vetäisi kiivaasti henkeänsä. Tämä pieni arabialainen kaupunki, jota hän oli kammonnut, olisi aina tästälähtien liittyvä hänen mielessänsä siihen lyhyeen romaaniin, joka oli kesäisen salaman tavoin välähtänyt hänen rauhallisen elämänsä tyynellä taivaanrannalla, nostattaen hänessä niin syviä tunteita, ettei hän ollut luullut voivansa sellaisia tuntea.
Ensimmäisen kerran oli rakkaus häntä hipaissut, miehen kummallinen, käsittämätön rakkaus naiseen, ja muutamien lyhyiden viikkojen aikana hän oli antautunut luonnollensa tyyten vieraiden tunnelmien ja vaikutelmien valtaan.
Silloin se oli ollut hänestä sangen todellinen, vaikka se nyt alkoi hänestä tuntua hurjalta, uskomattomalta unelta. Mutta vaikka se saattoikin olla hurja ja uskomaton ja vaikka hän nyt olikin lievästi häpeissänsä siitä, että tyttö oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, tiesi hän sittenkin, ettei hän ikinä unohtaisi tyttöä. Vaikka hän ehkä rakastuisikin johonkuhun toiseen, seuraisi häntä aina ensimmäisen rakastetun muisto — puolittain surullinen, puolittain hellä muisto, joka väikkyisi hänen mielessänsä, kuten tytön kasvot vielä väikkyivät.
Pieni, herttainen orpo-poloinen, joka ajelehti elämän myrskyisellä merellä kuin haaksirikkoutuneen laivan avuton sirpale. Missä hän nyt oli? Mikä oli ollut hänen kohtalonsa sen pirullisen kauniin, uhkaavan, hymyilevän nuoren hirtehisen käsissä, joka oli hänet ryöstänyt? Oliko hän joutunut kultahohteiseen vankeuteen joko hyväiltäväksi tai kolhittavaksi ryöstäjänsä oikkujen mukaan — vai oliko hänet jo nyt viskattu syrjään kuin hylätty lelu lisäämään samanlaisten onnettomien joukkoa? Sen äkillisen ajatuksen kammottavuus säpsähdytti häntä.
Hänen oma osansa jutussa tuntui hänestä pelkurimaiselta. Mutta mitäpä muuta hän olisi voinut tehdä? Olosuhteet olivat estäneet häntä nostamasta kättänsäkään tytön puolustukseksi, ja hänen saavuttuansa hotelliin ei Saint Hubert ollut palannut. Seuraavana aamuna hän oli, salaten omat tunteensa, koettanut herättää Saint Hubertissa mielenkiintoa tytön kohtaloon. Mutta kreivi oli torjunut hänen ehdotuksensa, että ryhdyttäisiin etsimään kadonnutta tanssijatarta. Oli mahdotonta, oli hän selittänyt, sotkea Caryllia juttuun, jossa hän oli ollut pelkkänä syrjästäkatsojana ja joka lisäksi aiheutti viranomaisille paljon harmia ja levottomuutta. Sellaista kovaksi onneksi sattui, oli hän vakuuttanut — eikä Algeria ollut Englanti. »Ja noblesse oblige, mon ami», oli hän lopettanut. »Sinun asiasi ei ole huolehtia maineeltansa epäilyttävien kahvilatyttöjen rakkausseikkailuista ja ryöstöistä.» Ja Saint Hubertin järkeily oli taaskin muistuttanut häntä perityistä velvollisuuksista ja vastuusta, ja nuorekkaan rakkauden vaatimukset olivat väistyneet vuosikautisen harjaannuksen tieltä.
Se oli kaikki ollut romanttista hupsahtelua — mieletön haave, joka oli tuomittu aina pysymään haaveena. Jollei tytön kansallisuus olisikaan ollut ylipääsemättömänä muurina heidän välillänsä, ei hän saanut valita tulevaa Glencaryllin kreivitärtä café mauren turmeltuneesta ilmakehästä eikä arabialaisen kaupungin löyhkääviltä kaduilta. Mutta jospa hän vain olisi voinut tehdä jotakin auttaaksensa tyttöä, jotakin sellaista, mikä olisi lieventänyt hänen nyt itseänsä kohtaan tuntemaa häpeätä ja suuttumusta!
Hänen kasvoillensa levisi tumma puna, ja hän käänsi päänsä toisaalle, haravoiden hiekkaa sormillansa hermostuneen kärsimättömästi.
»Onko kuulunut mitään uutta — siitä kahvilajutusta, setä Raoul?» kysyi hän nykäyksittäin.