"Uusi herra" ei suostunut ehdoitukseen juoda kahvia tuossa "komeassa kamarissa, jossa 'minun Luiseni' yhä edelleen riensi 'kaikuvin vasaroimisin'". Kuinka paljon rouva Griebel tomuun, hiiriin ja hämmähäkin verkkoihin yläkerrassa katsoen olikin sitä vastaan, tahtoi herra Markus kuitenkin heti asettua omaan kerrokseensa ja astui rappusia ylös.
Hän oli määrännyt, ettei sinettiä edesmenneen huoneisin rikottaisi, ennenkuin hän itse kerran saapuisi sinne; nyt tempasi hän paperin ulko-ovelta pois ja herra Pietari Griebel aukasi oven hänelle. Yhtä kodikkaalta ja miellyttävältä kuin rakennuksen ulkopuolikin näytti yläkerroksen sisustuskin.
Rouva Griebel veti rullakartiinit varovasti ylös. Hän riemuitsi: akkunanruudut olivat tomusta valkeat ja lähimmälle pöydälle hän ivallisesti hymyillen kirjoitti tottumattomalla sormella muutamia muodottomia kirjaimia tomukerrokseen, joka pöydän peitti. Mutta lattiat olivat lumivalkoiset ja puhtaat, ja koiruohon ynnä muiden hyödyllisten kasvien tuoksu täytti huoneet, joihin kuitenkin ilmaakin yhä pääsi virtaamaan katossa olevien ilmareikien kautta.
"Avonaiset akkunat ja vähäinen lakaseminen tekevät kaikki vahingon hyväksi taasen", sanoi "uusi herra" iloisella mielellä ja aukasi keskimmäisen akkunan toisen puolen, tämä kuului edellämainittuun ulonnukseen etuseinällä.
"Eikä löydy ensimmäistäkään tukittua avaimen reikää!" pilkkaili herra Pietari Griebel: "Missä nyt ovat hämmähäkit, joista koko talven olet murissut. Vanha rouvamme oli kunnon eukko, parempi kuin joku muu — hän ei sellaisia syöpäläisiä kärsinyt — mistä siis olivat hämmähäkin verkot tänne tulleet, Jettchen?"
"Vilkasepa ensin kirjoitushuoneesen, Pietari, ennenkuin noin viisaudestasi ylpeilet. Pilvenkorkuisilla kirjahyllyillä ja kirjarivien takana olet kyllä noita kumma-eläviä näkevä. — Niin, herra Markus, siellä vasta lukemista on. Kirjoja loppumattomasti! Ja kaikki mitä niissä on, oli vanhan rouvan päässä. Hän oli lääkäri ja apteekari samalla kertaa ja tuhat vertaa taitavampi kuin tuo viheliäinen parturi tuolla Tillrodassa, joka antaa ihmisten haukkua itseänsä tohtoriksi. Mutta siksipä pitikin hän erittäin hyvää silmää tuohon vakavaan rouvaan, samoin kuin pastorikin, joka hänen haudallaan ruumissaarnassa väitti, että hän eläissään oli jumalaton, siksi ettei hän tahtonut tietää perheestä ja sellaisista ja kun hän oli kaikkien silmänkääntäjien ja noituvien perinpohjainen vihollinen. No niin, taivaassa hän nyt istuu ja hän tuolla Tillrodassa ei kuitenkaan uskalla määrätä hyvälle Jumalalle, ken pääsee hänen taivaasensa, ken ei".
"Niin, kelpo eukko hän oli, ylimetsänhoitajan rouva", lisäsi Pietari Griebel. "Talouden hoidon suhteen oli hän perehtynyt asioihin kuin koko mies. Minä olin ainoastaan kaksi viimeistä vuotta hänellä kartanon hoitajana, mutta niin vanha kun olinkin, opin sillä aikaa enempi kuin kymmenenä vuonna edellisellä isännälläni. Olkaa hyvä ja katsokaa tuonne" — hän ojensi, kätensä viljavaa vainiota kohti, joka laveni heidän edessään, — "tämä kaikki on pääasiallisesti hänen työstänsä, sillä ylimetsänhoitaja ei liene tuskin nimeksikään ymmärtänyt sellaista. Tosin ovat nuo pari peltoa tuolla mäntymetsän takana huonommin hoidetut, ne kuuluvat maatilaan ja siellä ei juuri paljon liikuta — lainopillinen asianajajanne lienee kyllä asiasta teille kirjoittanut".
"Se on totta. Neljä vuotta on maatila ollut amtmanni Franz'illa vuokralla, mutta vainajan esimerkin tapaisella järjestyksellä pidetyissä kirjoissa ei kertaakaan ole merkitty suostuttu vuokrasumma maksetuksi".
"Vanha rouvamme katsoi sitä aina sormiensa lomitse", sanoi rouva Griebel selittävästi, "koska amtmannitar aina nuoruuden päivästä asti oli ollut hänen hyvä ystävänsä. Amtmannilaisilla oli velkaa kuin sontaa meressä ja velkamiehet ottivat heiltä kilut ja kalut. Silloin tuli ylimetsänhoitajan rouvan heitä sääli ja hän antoi heille maatilan, tosin ei aivan ilmaiseksi, siksi oli hän tarkka ja säännöllinen raha-asioissa — mutta pilahinnasta, eikä sitäkään ole tuo vanha tuhlari maksanut".
Tässä keskeytti hän puheensa ja pisti kätensä taskuunsa. "Katsos, Pietari, mitä minä aina olen sinulle sanonut". Tässä kääntyi hän miehensä puoleen ja pusersi tämän silmien edessä pienen, paistetun perunan, niin että sen maistava jauhomainen sisus ruokahalua kiihdyttävällä tuoksulla tunkeusi kuoresta ulos. "Tuolla Grafenholzissa poimivat Tillrodan kylän kakarat mansikoita ja tällaisia Jumalan lahjoja, kuin tämäkin, on siellä tuopittain tuhassa".