"No, ja entäs sitten, Jettchen?"
"No, entäs sitten, ukko", lisäsi rouva, vähän äistyneenä osotellen rakasta puolisoansa. "Mitä pidät sitten asiasta? Onko se aivan tarpeellista, että niiden mukulain pitää saaman kaikkien parasta?… Ja kun minä kysyin, mistä olivat saaneet niitä, vastasi joukko aivan ynseästi: 'emme rouva Griebeliltä, vaan Amtmannin Marialta'… Herra Markus, minä en tosin tahdo itselleni toisten ihmisten hyvää, — kernaasti minun puolestani olkoot iänkaiken maatilalla ja jättäkööt vuokransa maksamatta, mutta heillä on kaikkein paraat perunamaat koko tiluksilla — — — ".
"Jettchen", keskeytti hänen miehensä varoittavasti puheen, "kuule omaa tuntoasi. Meillä ei ole yhtään valittamisen syytä, meille käy hyvin — eikä minun perheestäni saa yksikään tulla syyhyn tai kehoittaa herra Markusta tekemään riidan lyhyeksi noiden ihmisten kanssa. Amtmanni on vanha ja hänen rouvansa on jo vuoden maannut kipeänä, ja ellei tyttö osaisi hoitaa taloutta…"
"Niin, tyttö — hänpä minusta onkin kaikkein paras", sanoi rouva Griebel, halveksivaisesti nykäyttäen niskaansa. Niin, te olette itsekin, herra Markus, nähnyt hänen, tuon tytön vanhassa kaupunkilaispuvussa. Nyt hän tosin jo kantaa heinätukkoa päänsä päällä, ikäänkuin hän olisi sen kanssa tullut maailmaan, mutta ensin alussa — niin, Jumala varjelkoon!"
"Eikö hän ole kotoisin tältä seudulta?" kysyi herra Markus huomiolla.
"Varjelkoon! Hänen puheestaan päättäen lienee hän kaukaa täältä. — Katsokaas, näin sen asian laita oli. Heti kuin meidän vanha rouva oli kuollut, sairastui amtmannitarkin ja heidän piikansa meni tiehensä, kun hän ei ollut nähnyt äyriäkään palkastansa — se oli sangen ikävää sillä toista palveliaa ei ollut saatavissa. Minä aloin puhua, että tahdoin mennä sinne pikkuisen katsomaan talon järjestystä — vaikkei se väki milloinkaan ole huolinut meistä — mutta silloin tuli samalla tänne amtmannin veljentytär; hän oli kotiopettajana suuressa kaupungissa, sen mukaan kuin ylimetsänhoitajan rouva kerran kertoi minulle ja tämä toi mukanansa tytön avuksensa. Palvelustytön niskoilla nyt tosin on koko talous, sillä kotiopettajaneiti, hän ei milloinkaan kai koske pataan eli luutaan —".
"Brr!" huudahti herra Markus ja pudisti päätänsä.
"No, mitä nyt?" lausui rouva Griebel kysyvällä muodolla, levittäen pienet silmänsä selälleen, kummastuksen ylösvetämien vaaleiden silmäripsien alla.
"Niin, näettekö, hyvä rouva Griebel", vastasi herra Markus, "minä olen heikkohermoinen ihminen, minussa on voittamaton vastenmielisyys kotiopettajia kohtaan". Näin lausuessaan kävi salaman nopeudella veitikkamainen hymyily hänen muhkeiden kasvonpiirteidensä läpi.
"Se on, ettette kärsi kotiopettajia? — No sittenpä joudutte kauniisen pulaan, herra Markus. Minun Luiseni haluaa myöskin sellaiseksi — tosin ei saman laatuiseksi, kuin tuo maatilalla. Sitä en minä vuorostani voi kärsiä. Loma-ajoilla täytyy hänen käydä tukevasti kiini työhön meidän kerallamme — vieläpä ilman leikittä ja täydellä todella. Hän osaa leipoa, ruokkia siipikarjaa, ja maitotalouteen on hän yhtä perehtynyt kuin minä itsekin ja kaiken tämän ohessa on hänellä posket niin punaiset kuin Stettinin omena ja hän on rivakka ja terve — Jumalan kiitos — kuin pähkinän sydän. En minä milloinkaan päästä häntä matkustamaan suureen kaupunkiin, sieltä toisi hän vaan kuihtuneet posket ja tyhmän käytöstavan, kuten on neiti Franzin laita maatilalla. Yhden ainoan kerran olen hänet nähnyt Tillrodan kirkossa ja siinäkin oli kylläksi. Hän on yhtä pitkä humalaseiväs kuin piikansakin, käyttäyy kauhean ylpeästi, on itsekseen ja on vaalea ja kapea kasvoiltaan, niin paljon saatoin huomata paikaltani kirkossa".