Tässä keskeytti hän puheensa ja kääntyi äkkiä oveen päin. "Niin, tässä seison minä nyt, vanha lörpötteliä ja kulutan aikaani ja sentään on minulla työtä kädet täyteen! — Pikku Pietari, sinun täytyy heti noutaa minulle muutamia nuoria kyyhkysiä kyyhkyislakasta ja hakea tuoreita munia; sillä aikaa menen minä kaatamaan kahvia kannuun. Sitten pitää täällä siivottaman. Sill'aikaa saatte, herra Markus, käydä katselemassa merkillisyyksiä täällä".
Näin lausuen lähti hän huoneesta. "Pikku Pietari" seurasi häntä kantapäillä ja uusi herra astui takaisin akkunasta, luoden tarkastavan silmäyksen ympäri huonetta.
Ulospistävä osa, joka muodosti jonkunlaisen altaanin oli keskellä tämän suuren huoneen etusivulla, niin että altaaniin vievän lasioven kummallakin puolen oli akkuna. Päivän valoa virtasi siis runsaasti huoneesen, vähän tosin viheriäruutuisten karttuunikartiinien värjääminä ja valaisi selkeästi kahta muotokuvaa, jotka vastaiselta seinältä katsoivat huoneesen.
Sisällinen liikutus ajoi veren nuoren miehen poskille ja hänen otsansa rypistyi harmista, nähdessään toisen muotokuvista, muhkean miehen vartalon viheriässä metsästäjän puvussa, jonka ympärillä oli kuivettunut, rikkiömenä roikkuva tammenlehtikiehkura. Niin, sellaiselta täytyi hänen näyttää, tuon ylpeän herra ylimetsänhoitajan, miehen, joka hylkäsi ainoan sisarensa sen vuoksi, että tämä oli lahjoittanut sydämensä käsityöläissäätyiselle miehelle ja meni naimisiin sen kanssa, huolimatta veljensä vihasta ja vastahakoisuudesta… Niin siinä oli eläväksi tehtynä virkamies-ylpeys, joka eläissään ei tunnustanut sukulaisuuttansa "sepän, tuon nokisen veijarin kanssa", ehkä nuoren työmiehen paja aikojen kuluessa muuttui suureksi tehtaaksi, jättiläislaitokseksi, jonka etunenässä oli kunnioitettu nimi… Herra ylimetsänhoitaja oli aikaisemmasta nuoruudestansa pyrkinyt korkealle; siksipä toikin hän neidon korkeasta aatelista puolisonaan kotiinsa. Köyhä oli tämä neito ollut ja viimeinen sukuansa. Kun nuori mies nyt kuitenkin seisoi näiden molempain muotokuvien edessä, ei hän enää saattanut uskoa, että korkea sukuperä olisi ollut ainoana vaikuttimena tätä avioliittoa päätettäessä. Ylpeän metsästäjän kasvoilla oli syvää intohimoa osoittava piirre, hänen tummat silmänsä paloivat ja tuo nuori morsian hänen rinnallaan myrttiviuhka rinnoilla, oli niin enkelintapaisen kaunis, niin selittämätön viehätys katsannossa, että oli aivan mahdotonta ajatella näiden piirteiden sydämellisyyden nyt olevan katoavaisuuden omina ja mädäntyvän maan povessa.
Herra Markuksen kodissa tuskin milloinkaan näitä kahta henkilöä mainittiin. Poikana ei hän ollut tietänytkään, että hänellä oli eno ja täti, jotka asuivat Thüringissä. Hän oli sen vuoksi suuresti kummastunut, kun eräänä päivänä kirje ylimetsänhoitajan rouvalta hänen äidillensä ilmaisi tämän veljen äkkinäisen kuoleman — hän oli eräissä metsästyspidoissa ruhtinaansa luona saanut halvauksen ja kuollut. Tämän kuolontapauksen ilmaiseminen oli ollut usean tuntisena keskustelu-aineena hänen vanhempainsa välillä; sitten oli sangen muodollinen ja lyhyt surukirje isän kirjoittama, lähetetty "naiselle", jota sitten seurasi äidin luopumuskirje kaikista perinnön vaatimuksista, hänen edesmenneen lapsettoman veljensä jälkeen, joka kirje oli osoitettu viimemainitun asianajajalle. Sitten oli ikäänkuin esirippu laskettu tämän tapauksen päälle — eikä sitten milloinkaan enää puhuttu tästä tapauksesta. Jospa tuo ylpeä virkamies kerran oli kieltänyt sisarensa ja serkkunsa, niin oli työmieskin ollut kyllin ylpeä kuolemaansa asti olemaan näistä sukulaisista tietämättä.
Mitäpä lienee tuo kaunis nainen ajatellut tuosta luonnottomasta suhteesta? — Ripeyttä ei ollut noissa kasvoissa, jotka osoittivat hellyyttä ja autuutta. Kentiesi oli hän korkeimmin kuin kukaan muu rakastanut tätä miestä, jolle hän oli lahjoittanut sydämensä ja sokeasti seurannut häntä elämän tiellä. Kentiesi oli hän, miehensä kuoleman jälkeen sovinnollisesti tahtonut ojentaa kätensä hyljätylle sisarelle, kun hän koki avata tietä kirjevaihdolle heidän välillänsä — mutta hän oli ankaruudella syösty takaisin… Ja nyt oli kuitenkin tämän sisaren ainoa poika perinyt tilukset Hirschwinkelissä. Eikö tuo vainaja sen vuoksi ollut tehnyt mitään testamenttia että hiljaisuudessa jättäisi miehensä perinnön vihdoinkin siihen käteen, jolla yksin oli oikeus siihen?
Hän tuskin voi kääntää katsettansa pois noista nuoruuden kauniista kasvoista, jotka hymyillen katselivat melkein satunnaisesti runsaista vaaleista, silkinhienoista kähäröistä, mutta se myöskin kehoitti hänet käymään niissä huoneissa, joissa hän leskenä oli niin monta vuotta elänyt yksinäisyydessä… Ovet toisiensa vieressä oleviin huoneisin olivat avoinna; hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä tarkastaa melkein koko kerroksen. Mikä eroitus tämän esi-isiltä perityn, vanhanaikuisesti sisustetun ja tuon uudenaikaisen loiston välillä, tuossa komeassa huvilassa, jonka hänen isävainajansa oli rakentanut itsellensä tehtaansa läheisyyteen!
Huone altaanineen oli muhkein, lasiovineen ja sisustettuine huonekaluineen, viheriäruusuisin karttuuni päällyksin, jotka olivat kartiinien kanssa sopusoinnussa. Vanhalla vetoarkulla oli kauniita Meisnerporsliinisia kaluja. Seinää kaunisti suuri peili ja hyvät öljymaalaukset. Se lienee aina ollut rouvan huoneena, tämän vieressä oli hänen puolisonsa asunut. Leski oli lähes kaksikymmentä vuotta elänyt miehensä jälkeen, mutta vielä vaan rippui tämän yönuttu naulassa, ikäänkuin talon herra aivan äskettäin olisi riisunut sen pukeutuaksensa virkapukuun. Tupakkapiiput olivat samassa järjestyksessä hyllyllä ja kirjoituspöytä oli nähtävästi äärettömällä tarkkuudella pidetty samassa epäjärjestyksessä, jollaiseksi ylimetsänhoitaja sen oli jättänyt, kun hän lähti tuolle ruhtinaalliselle metsästysretkelle, josta ei milloinkaan palannut.
Omituinen tunne tunkeusi nuoren miehen sisuksiin — hänestä oli ikäänkuin hän malttamattomasti odottaisi kuulevansa muidenkin askeleita, kuin omiansa näissä huoneissa. Yksinäisyyteen jäänyt leski oli osannut ympärillään säilyttää henkähdyksen sitä rakkauden eloisuutta, jonka tuoni häneltä oli riistänyt. Tässä aivan vieressä oli makuuhuone. Heti sängyn vieressä oli lapsenkätkyt, jonka yli kirjava peite oli levitetty, ikäänkuin kätkyt äsken juuri olisi järjestetty, sitten kun tuo armas, rakastettu nukkuja siitä oli otettu! Asian ajajansa kertomuksesta tiesi herra Markus, että Hirschwinkelissä yksi perillinen oli syntynyt, poika, joka toki lapsena oli kuollut. Suuri määrä helleyttä ja syvää kaipausta lienee täyttänyt tuon yksinäisen vanhan vaimon sydämen viimeiseen tykytykseen asti, mutta hänellä oli sitä paitsi väkevä ja raitis mieli, joka ei ollut, suruun vaipuneena uneksinut elämänsä loppupuolta. Siitä oli todistuksena kirjahuone, jonka koko henkinen sisältö vanhalla rouvalla oli ollut päässään, sitä todisti myöskin viimemainitun viereinen yrttikamari, jonka seinillä rippui suuria kimppuja terveellisiä kasveja järjestetyissä riveissä, joita kasveja vainaja väsymättä oli koonnut metsästä, muuttaaksensa ne pienessä laboratoriossaan lääketarpeiksi ja voiteiksi.
Palaten altaanihuoneesen, veti herra Markus sivumennessään yhden vetoarkun laatikoista auki. Kokoon kääritty, suuri huivi oli siellä ylimmäisenä ja sen vieressä suuri työreppu viheriäisestä atlaskankaasta, jonka puoleksi kiinivedetystä suusta kuivia kasvinvarsia näkyi. Nämät olivat kai viimeiset kasvit, jotka edesmennyt oli poiminut tuolta vuorenharjulta, jonka kylmät tuulet olivat hänelle kuolon tuottaneet. Paitsi kasveja sisälsi reppu kirurgillisia aseita, hajuvesipullon ja ahkeraa käytetyn muistikirjan.