Tiluksilla olonsa neljäntenä päivänä istui herra Markus aamulla huvihuoneessa ja kirjoitti. Hän oli laittanut tuon pienen huoneen vieläkin sievemmän näköiseksi tuomalla sinne joukon valittuja teoksia "kirjahuoneesta", kaikellaisia kirjoituspöydän tarpeita ja laatikon Regaalia sikaareja… Hän oli juuri sytyttänyt yhden näistä ja keveät, siniset savupilvet karkoittivat juuri kamomilla ja lavendelikukkien tuoksun, jota aamutuuli ylimetsänhoitajan rouvan kryytitarhasta ajoi huoneesen. — Hän oli istahtanut kulmasohvalle vastapäätä balkongille vievää lasiovea. Siitä saattoi hän lasiruutujen läpitse yhdellä silmäyksellä tarkastaa sitä tietä joka meni asuinrakennuksen ohi ja joka melkein vaakasuorassa viivassa leikkasi viljellyn pellon ja jonka kaukana etäisyydellä metsän varjo, joka siellä alkoi, ikäänkuin vangitsi. Yksi ainoa kapea polku oikealle haarautui tiestä ja johti pienen männistön läpi maatilalle.
Tullen tätä polkua, astui äkkiä hänen näköpiiriinsä naisen haamu — se oli maatilan piika. Käymisestä ja vartalosta tunsi hän heti tämän, ehkä tänään, paitsi tuota kamalaa valkoista huivia, jota rouva Griebel vihoissaan oli "suojelustilkuksi" nimittänyt, sitä paitsi vielä leveäröytäinen olkihattu varjosti hänen kasvojansa.
Hän kulki vitkaan ja alaspainetuin päin. Vasemmassa kädessä oli hänellä harava ja sivumennessään antoi hän kasvavat viheriät ohrantähät luistaa oikean kätensä sormien lomitse. Kuten kultapohjalle kuvautui tuo nuori tyttö auringon paistamalle yksinäiselle maaseudulle. Nähtävästi oli hän matkalla kaukana siaitsevalle niitylle, kootaksensa nyt ru'oille sen heinän, jonka muutama päivä sitten oli niittänyt.
Hän näki tytön tulevan aina lähemmäksi. Tytöllä ei varmaankaan ollut aavistusta, että puistohuoneessa joku seurasi häntä ja jokaista hänen liikettänsä rävähtämättömin silmäyksin. Herra Markus ei ollut muistanutkaan tuota tyttöä, joka puron yli vievällä sillalla niin vastahakoisesti oli häntä auttanut, kun hän pyysi, mutta nyt johtui hänen mieleensä tuo äreä, lyhyt tapa, jolla tyttö hänet poisti. Tätä muistellessaan täytyi hänen nauraa itseksensä ja hän tunsi halua vielä kerran ruveta juttelemaan tuon vastahakoisen tytön kanssa.
Hän nousi sohvalta ja meni ovelle, samalla kun tyttö äkkiä pysähtyi ehdittyänsä lähelle puistomuurin kulmaa ja veti kirjeen taskustansa. Näytti ikäänkuin hänen silmäyksensä olisi etsinyt jotakuta tilan palveliaa, mutta ei rakennuksen ulkopuolella, eikä akkunoissa näkynyt eikä liikkunut ketään. Äkkiä tehden päätöksensä astui tyttö ruohikolle puistomuurin läntiselle puolen mennäksensä takapihalle, jossa varmaankin tarhapiikoja voi kohdata.
Samalla hetkellä tuli herra Markus balkongille, rivakasti astui hän rappuja alas ja asettui tytön eteen. Tämä vetäytyi taaksepäin hämmästyksestä, ikäänkuin maa olisi au'ennut hänen edessänsä ja hämmästyksissään pudotti hän haravansa maahan.
"Kirje on varmaankin jollekulle tässä talossa — anna se minulle! Minä toimitan, että se tulee perille", sanoi hän hymyillen ojentaen kätensä kirjettä kohti.
Sanaakaan lausumatta antoi tyttö hänelle kirjeen. "Mitä hittoja — sehän on minulle!" huudahti hän katsahdettuansa osoitteesen. "Keneltä?"
Tyttö kumartui ottaen haravansa maasta. "Ei suinkaan herraltasi?" kysyi hän vielä, kun ei vastausta heti kuulunut.
"On, amtmannilta", vastasi tyttö nyt yhtä hämillisellä sanojen itaruudella, jota herra Markus jo oli oppinut tytössä tuntemaan.