Hymyillen pudisti hän päätään.
"Hei, kas vaan kuinka soma naisen käsiala vanhalla herralla on!"
"Se ei ole hänen käsialaansa, hän ei näe kirjoittaa —".
"Vai niin, sitten on hän sanellut ja joku talon naisista, luulen varmaan, että neiti kotiopettaja on kirjoittanut kirjeen". Hän piti kirjettä tarpeeksi etäällä itsestänsä oikein tarkastaaksensa adressia.
"Kaunis ja kevyt käsiala ja lumivalkealla paperilla kuten sopii naiselle, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä keittokalujen ja tomupyyhkeinten kanssa".
Tyttö nosti äkkiä päätänsä ylöspäin ja hän toivoi saavansa kuulla terävän vastauksen, mutta turhaan. Tyttö antoi päänsä taasen painua rintaansa vasten ja oli vaiti.
"Sinä varmaankin olet kovin mieltynyt nuoreen neitiin?" kysyi hän taasen pistäen sikaarin suuhunsa.
"Sitäpä en luulisi", vastasi tyttö ja astui vähän taaksepäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut väistää tupakan savun sinisiä renkaita, jotka äkkiä liehuivat hänen päänsä ympärillä. Niin naurettavaa! Tyttö, jonka vertaistensa joukossa yleisissä huvipaikoissa täytyi henkiä karkeimman tupakan paksuja pilviä, häntä häiritsee vähäinen sikaarinsavu, ikäänkuin hänen hermonsa olisivat yhtä tunteelliset, kuin hienoimpien naisten — tässä hän sangen todenmukaisesti apinoipi kotiopettajaa. Tämä suututti ja kiihdytti herra Markusta uusiin kokeisiin — hän veti nyt vasta muutamia aika savuja sikaarista.
"Sinä et luule", kertoi hän. "Mutta hänen ylhäinen käytöksensä miellyttää sinua kuitenkin, luulen ma. Sinä varmaan sangen halusta toivoisit olevasi hänen sijassansa. Mitä?"
"Sepä olisi kummallinen toivo —".